Viitsisikö joku selittää minulle, miksi kukaan haluaisi kieltäytyä oman asiansa ilmaisesta mainonnasta? Paitsi että negatiivinen julkisuus on usein hyvästä, yllättävän usein tämä halu ulottuu myös täysin positiiviseen mainontaan. Ilmaisen mainonnan sijaan siitä halutaan välttämättä maksaa. Minä en pysty käsittämään, miksi.
Lehtimainonta, kadunvarsimainonta, radiomainonta ja televisiomainonta ovat perinteisiä tapoja pitää asioistaan, tapahtumistaan ja tuotteistaan meteliä. Nämä kaikki ovat jossain määrin kalliita metodeja, joista mainostavat tahot maksavat pitkän pennin. Sittemmin rinnalle on kohonnut joko lähes tai täysin ilmainen mainoskanava, internet.
1990-luvulta lähtien Internet alkoi yleistyä. 2007 Suomen kielen lautakunta päätyi jo hyväksymään, että sana voidaan kirjoittaa pienellä alkukirjaimella. Nykyään melkein jokaisella yrityksellä, yhdistyksellä tai vaikkapa eduskuntavaaliehdokkaalla on omat kotisivut, joilla omaa juttuaan voi mainostaa käytännössä ilmaiseksi. Tämä ilmaisuus on tavallaan kyseenalaista. Jos potentiaalinen ostaja, osallistuja tai äänestäjä jo osaa hakea etsimäänsä Googlesta ja siten löytää tietyille kotisivuille, eivät sivut sinänsä toimi mainoksena. Itse mainostus tapahtuu muualla – siellä, mistä kotisivuille löytyy linkki. Paikoissa, joissa ihmiset virtuaalisesti hengaavat. Tällaiset merkittävät hengauspaikat tarjoavat tietenkin mainostilaa, mutta se on maksullista.
Aidosti ilmaista mainostilaa sen sijaan tarjoaa sosiaalinen media. Facebook, Twitter, YouTube ja muut vastaavat suositut palvelut ovat optimaalisia tapoja viestiä itsestään. Luulisi, että tämä nähtäisiin upeana mahdollisuutena, mutta ei. Minulle liikkuvien kuvien ystävänä ja tekijänä ilmaisen mainonnan vastustus on näkyvimmin tullut vastaan erilaisissa tekijänoikeuskeskusteluissa ja siinä, miten alalla toimivat yritykset ampuvat itseään nilkkaan haluamalla kontrolloida materiaaliaan kaikin keinoin.
Otetaan tuore esimerkki. Viime sunnuntaina MTV3:lla näytettiin Idols-ohjelma, jossa Lassi Valtosen esitys teki minuun vaikutuksen. Katsoin itse esityksen Katsomosta vasta eilen. Halusin, että myös kaverini, jotka eivät välttämättä olleet vielä esitystä nähneet, pääsisivät siitä nauttimaan ja löydettyäni YouTubesta kyseisen pätkän, laitoin sen linkkinä Facebookiin. Yhdeksän kaveriani painoikin pian Like-nappia ja kymmenen jätti sanallisen kommentin.
Samassa huomasin, että esiintyjälle oli jo perustettu oma Facebook-fanisivu, johon on liittynyt kirjoittamishetkellä melkein 37 000 ihmistä. Heitän summittaisen arvauksen, että keskivertoisella suomalaisella Facebook-käyttäjällä on noin 100 Facebook-ystävää. Tieto yksittäisen ihmisen tekemisestä Facebookissa näkyy kaikille hänen kavereilleen. Tästä matemaattisempi voikin laskea, kuinka monelle suomalaiselle potentiaaliselle tv-katsojalle jo pelkän faniyhteisön kautta tieto kiirii. Ja siinä on vasta osa kaikista sanansaattajista, sillä esimerkiksi minä en ole tämän faniyhteisön jäsen.
Tämä kaikki vaikutusvaltaisimmalla mahdollisella mainostustavalla eli kaverilta kuultuna -metodilla tuo ihmisten tietoisuuteen paitsi Lassin, tietenkin myös Idolsin. Ja Idols pyörii MTV3-kanavalla.
Eilisiltana, kun etsin videota YouTubesta, huomasin, että MTV Oy oli poistattanut palvelusta paljon videoita, joihin kyseinen esitys oli Idolsista poimittu. Tänään puolen päivän aikoihin myös minun linkkaamani video oli poistettu. Tämä tehtiin siksi, että oikeudet materiaaliin ovat MTV Oy:llä ja yksityishenkilöt, jotka olivat materiaalia (muokkaamattomana) edelleen levittäneet, olivat syyllistyneet tekijänoikeusrikkomukseen. No, videot poistetaan ja tv-yhtiö poistuu tyytyväisenä käsiään hieroen takavasemmalle maksamaan mammonaa mainostaakseen ohjelmaa eri tavoin eri medioissa. Koska oishan se kuitenkin tosi jees, jos ihmiset katsois.
Tähän käsityskykyni loppuu. Joudun sortumaan toiseen kotimaiseen: what the fuck?