• INDEX
  • CV
  • SHOWREEL
  • KUVIA
  • BLOGI
  • Viimeisimmät

    • COVID-19 – suuri ilo koko kansalle
    • Poks, sanoi punavihreä kupla
    • Never again -land
    • Presidentti Donald Trump
    • Singalesia
  • Arkistot

    • maaliskuu 2020 (1)
    • huhtikuu 2019 (1)
    • maaliskuu 2019 (1)
    • marraskuu 2016 (1)
    • marraskuu 2012 (2)
    • helmikuu 2012 (1)
    • tammikuu 2012 (1)
    • elokuu 2011 (1)
    • heinäkuu 2011 (1)
    • toukokuu 2011 (1)
    • huhtikuu 2011 (2)
    • maaliskuu 2011 (1)
    • helmikuu 2011 (1)
    • tammikuu 2011 (1)
    • joulukuu 2010 (1)
    • lokakuu 2010 (1)
    • syyskuu 2010 (1)
    • elokuu 2010 (1)
    • heinäkuu 2010 (1)
    • toukokuu 2010 (3)
    • huhtikuu 2010 (4)
  • Kategoriat

    • demoscene
    • elokuva
    • kirjallisuus
    • matkailu
    • musiikki
    • pelit
    • politiikka
    • tv
    • urheilu
    • yhteiskunta
  • Avainsanat

    24 aika alkoholi amazement assembly balkan barcelona belgrad breakpoint bristol david lynch donald trump dubrovnik elokuu finnkino guggenheim homofobia intti jalkapallo jussi halla-aho lost lucasarts mainostus malesia maradona media metro michael jackson mindy moby monkey island mostar mulholland drive raptori ratikka sarajevo singapore sosiaalinen media taik tekijänoikeudet terrorismi twin peaks uskonto vaalit x-files
  • Suosittelen

    • Alussa oli sana
    • Dokblog
    • En vaan osaa!
    • Friends of Irony
    • Kamera ja kynä
    • Mummo

Artikkelit hakusanalla huhtikuu, 2011

Marian tarina

2.4.2011

Pinkki lasi

Nuotta-nuorisolehden Älä alistu -kampanja käänsi viime viikolla kirkostaeroamislukemat äkilliseen nousuun. Viimesyksyisen Homoillan lukuihin jäsenkato ei yltänyt, mutta tilanne on yhtä kaikki ikävä kirkolle. Kampanjalle keskeisessä videossa Anni-tyttö kertoi, kuinka oli ennen biseksuaali, mutta ”eheytyi” Raamatun oppien mukaiseksi kunnolliseksi ihmiseksi, siis heteroksi. Tapaus noteerattiin kaikissa medioissa ja ihmiset kolumnisteista poliitikkoihin kiirehtivät julistamaan mielipidettään kampanjasta. Blogit kommenttialueineen kävivät kuumina. Facebookissa perustettiin tapahtuma ”Älä alistu homofobialle” ja kun se poistettiin, myös ”Älä alistu Facebookin homofobiselle sensuurille!”

Kaikki tuntevat Annin tarinan. Nyt kun pöly on ehtinyt laskeutua, ajattelin kertoa Marian tarinan.

Nuotan alkuperäinen video julkaistiin maanantaina 21.3. Myöhään samana iltana päivittelimme asiaa irkissä parin kaverini kanssa varsin vihaisina. Noin tunnin keskustelun jälkeen yksi meistä sai idean siitä, että tekisimme videosta oman version. Kaikki olivat samaa mieltä.

Tiesimme, että tällaiset ilmiöt menevät nopeasti ohi, joten video pitäisi tehdä välittömästi. Pikkutunneille asti tuijottelimme Annin tarinaa ja mietimme, miten sanoma kääntyisi parhaiten päälaelleen. Saimme sovitettua aikataulumme niin, että pääsimme kuvaamaan jo seuraavana päivänä.

Marian tarina leikkauspöydällä

Marian tarina leikkauspöydällä

Kuuden aikaan tiistai-iltana 22.3. video oli purkissa. Yön tullen ryhdyin leikkaamaan. Halusimme julkaista videon nimettömänä, niinpä loin uudet YouTube- ja Gmail-tilit julkaisua varten. Päätimme, ettemme panosta mainostamiseen. Muotoilin videomme nimen alkuperäistä vastaavaksi, kopioin samat tunnistesanat ja keskiviikkoaamuna videon valmistuessa lähetin linkin Älä alistu homofobialle -Facebook-ryhmän seinälle. Ajattelin, että se riittäisi.

Ja riittihän se. Sosiaalinen media on mahtava voima. Seuraavan vuorokauden aikana video katsottiin 10 000 kertaa.

Reaktio

Videon alle alkoi sataa kommentteja. Tätä kirjoittaessa niitä on tullut 278 ja videota on katsottu reilut 31 000 kertaa. Marian tarina noteerattiin myös mediassa. Se uutisoitiin ensin Kotimaa24.fi:ssa, sitten Aamulehdessä ja useissa blogeissa. Facebook-ryhmissä videoomme viitattiin loppuviikon ajan muutaman tunnin välein ja toivomaamme keskustelua syntyi. Kaiken kaikkiaan palautetta tuli kaikilta rintamilta ja siitä kuvastui hyvin mielipiteiden koko kirjo vuolaista kehuista ankaraan mollaukseen. Jonkin verran arvuuteltiin myös tekijöiden lähtökohtia hankkeeseen.

Pyrimme selostamaan omaa näkemystämme asiasta YouTubessa videon alle, mutta vastauksemme kommentteihin hukkuivat pian viestitulvan sekaan. Siksi haluan nyt kertoa, mitä itse asiasta ajattelimme ja ajattelemme.

Marian tarina on pastissi Annin tarinasta. Alkuperäisen videon tarkoitukseksi Nuotta ilmoitti ”kannustaa nuoria rakentamaan arvomaailmansa Raamatun mukaisesti ja vastustamaan yhteiskunnallista painostusta”. Oman videomme alle kirjoitimme ”Tämän videon tarkoitus on kannustaa nuoria rakentamaan arvomaailmansa itse ja vastustamaan kiihkokristittyjen Raamatulla päähän -mentaliteettia.”

Jotkut käsittivät lausuntomme väärin. Facebookissa jopa papeiksi itseään tituleeranneet ihmiset kritisoivat videotamme siitä, että se on yhtälailla vihamielinen: videosta kuvastuu uskonto- ja kirkkovastaisuus. He harmittelivat, että videomme sanoma on alkuperäisen kanssa sama sikäli, etteivät homoseksuaalit ja kirkko sovi yhteen. Tämä ei pidä paikkaansa.

Tarkoitus

Videossamme ei hyökätä kirkkoa, vaan kiihkokristittyjen ääriryhmiä vastaan. Esitämme tilanteen, jossa uskovainen yhteisö on asenteillaan pakottanut Marian hylkäämään uskonsa. Tilanne on fiktiivinen, mutta valitettavan vähän: Mariaa videossa esittänyt tyttö, biseksuaali itsekin, sai peruskoulussa kuulla uskonnonopettajaltaan, että joutuu suuntautumisensa takia helvettiin. Mitä kirkkokuntaan tulee, ikävänä esimerkkinä käyköön vaikka tämä MTV3:n uutinen rippipapeista. Mariahan videon lopussa nimenomaan toivoo, että olisi Jumala, joka rakastaisi kaikkia.

Olemme täysin tietoisia siitä, että on olemassa fiksuja kristittyjä ja suvaitsevaisia seurakuntia. Kirkolliskokous hyväksyi marraskuussa parisuhteensa rekisteröineiden parien puolesta rukoilemisen. Arkkipiispa Kari Mäkinen tuomitsi Älä alistu -kampanjan samantien. Oikeaan suuntaan ollaan siis menossa. Ns. kiihkokristityillä tarkoitamme vain Raamattua vanhoillisen kirjaimellisesti tulkitsevaa porukkaa, johon Nuotta tukijärjestöineen lukeutuu. Kirkkoa emme pidä pahana. Kuulun itsekin kirkkoon.

Tästä ääriryhmien fundamentalistisesta tulkinnasta on vaikeaa löytää mitään logiikkaa, sillä Raamattu tulkitsee myös itse itseään tavalla, joka muuttuu kirjasta toiseen. Vanha testamentti on osa Raamattua, ja usein homovastaiset näkökannat liitetään Mooseksen kirjoihin. Jos samoista kirjoista nostaa esiin muita nykyihmiselle kyseenalaisia käskyjä, jotka koskevat esimerkiksi tyttären myymistä orjaksi, parranajon kieltämistä tai vaikkapa sitä, että Herran alttaria ei saa lähestyä jos on näössä vikaa, törmää usein outoon vetäytymiseen. Vanhan testamentin voikin yht’äkkiä sivuuttaa, koska oikeastaan vain Uusi testamentti ja evankeliumit ovat kristityn pyhintä pyhää.

Vaikka sitten rajoituttaisiin Uuteen testamenttiin, varsinaista homoseksuaalisuuden käsitettä sieltä ei löydy, sellaisena heterosuhteeseen rinnastettavana rakastavana parisuhteena kuin se nykyään tunnetaan. Jeesus ei sanonut homoista mitään. Paavalin homokriittiset kannanotot ovat vähintäänkin kyseenalaisia ja ne keskittyvät yhdyntään. Sen sijaan esimerkiksi avioerosta ja eronneen uudesta avioliitosta on täysin yksiselitteinen kielto. Asiaa on pohtinut syvällisemmin esim. ekumeeninen sateenkaariryhmä Arcus Finland.

Jeesuksen tärkein viesti on käsittääkseni lähimmäisenrakkaus. Usein tuntuu siltä, että sen konservatiiviset kristityt ovat unohtaneet täysin.

Käsi kädessä

Avainsanat: homofobia, sosiaalinen media, uskonto
Aihe: yhteiskunta | 1 kommentti »

Elokuu

1.4.2011

Varoitus: teksti sisältää juonipaljastuksia.

Oskari Sipolan ohjaama ja käsikirjoittama nuorisoelokuva avaa tänään peräti 69 kopiolla ympäri Suomen. Huhtikuu alkaa, mutta se on Elokuu, joka on nyt kaikkien huulilla.

Huulia nähdään myös elokuvassa. ”Kiitos kun teit tällaisen pusutteluelokuvan”, tuottaja totesikin ohjaajalle leffan kutsuvierasnäytöksessä keskiviikkona. Minä olin päässyt paikalle, koska tunnen Oskun jo kymmenen vuoden takaa. Vuosituhannen vaihteen tuntumassa Helsingissä aloitti toimintansa kolme elokuvaharrastajaryhmää: Oskarin Welhofilmi, Ismo Kiesiläisen Ihmiskunnan ainoa toivo ja minun Amazement. Erikseen vedimme tiimejämme, yhdessä kävimme istumassa toistemme ensi-illoissa. Sitten irkissä analysoitiin.

Minä haen Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen osastolle paraikaa seitsemättä kertaa. Oskari pääsi sinne jo 2006 ja on nyt tulossa pois. Teattereissa starttaa esikoispitkä. Se on hurjaa.

Gaudeamus igitur. Kesä. Alkoholi. Tytöt. Kaikkialla toitotetaan, kuinka elokuva palauttaa mieleen takana siintävän nuoruuden ihanat kesät, tai tarkemmin ottaen juuri sen kesän, jona kasvettiin aikuiseksi. No, minulla sellaista ei ollut, kasvoin hitaasti. Olen lisäksi raitis nörtti, enkä oikein pidä kesästä, kun on niin kuuma. En siis liene ideaalikatsoja.

Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä. Tarttumakohtia löytyy.

Elokuu kahlaa läpi kaikki mahdolliset nuorisoelokuvan kliseet, täysin tietoisesti. Siksi on täysin sekopäistä, että se onnistuu olemaan tuore! Ja hyvä. Se hengittää. Välillä puuskuttaakin, koska koko ajan mennään eteenpäin. Oskun aiemmista elokuvista tutut hyvät puolet ovat mukana ja minua häirinneet maneerit loistavat poissaolollaan. En enää edes muista, mitä ne olivat. Voidaan hyvällä syyllä puhua opinnäytetyöstä.

Elokuvan hahmot ovat ehkä tarpeettomankin pelkistettyjä, mutta se ei haittaa. Siitä on kiittäminen ohjaajaa ja näyttelijöitä. On pakko ihailla uusien kasvojen vyörymistä valkokankaalle. Näyttelijät eivät esitä, vaan ovat. Eppu Pastinen on sopivan pökkelö. Aluksi hieman vaikeasti lähestyttävä, mutta lopulta mainio. Sivuosassa varman suorituksen tekee Welhofilmin ja Ihmiskunnan ainoan toivon elokuvista tuttu Niina Koponen, joka on suurelle yleisölle vielä vieras. Varmaan siksi, että rooli on niin pieni, en ole yhdessäkään lehtikritiikissä nähnyt mainintaa Heikki Rannasta, joka on pistämätön landepaukkuna. Zagros Manuchar, jota vastaan olen joskus kamppaillut TaiK:n ohjaajalinjapaikasta – häviten – on Charlie Sheeniä lainatakseni bi-winning myös näyttelijänä.

Säästin herkun viimeiseksi: Lina Turkama. Oi ja voi. Osku löysi tytön baarin narikkajonosta? Ansaitumpaa casting-krediittiä saa hakea.

Tästä suitsutuksesta huolimatta myös elokuvan suurin miinus on annettava näyttelijöille. Tai oikeastaan käsikirjoitukselle. Vai onkohan syy ohjauksessa? En tiedä. Vieraan pariskunnan kesämökillä tapahtuva jakso, joka sinänsä piristävästi poikkeaa elokuvan muusta tyylistä, tuntuu paikoin falskilta. Timo Torikan avautuminen veneessä haiskahtaa nimenomaan käsikirjoitetulta, sanat eivät tule syvältä. Vähintään yhtä out of place on pariskunnan nuorempi osapuoli Matleena Kuusniemi. Aamuinen äidillinen suhtautuminen Akuun tuntuu yhtä kornilta kuin slogan ”Rakkaus.” leffan julisteessa. Pariskuntien välinen vertailu on kiva juttu, mutta dialogi ei kulje tunteen tasolla. Ja Kuusniemen halaus on liikaa.

Vahvan kokonaisuuden rinnalla nämä seikat eivät paljon paina. Erityisen positiivista oli huomata, että ohjaajan komiikan ymmärrys nousee esiin moneen otteeseen. Huippunsa huumori saavuttaa kohtauksessa, jossa Akun vanhemmat palaavat lomalta.

Olen pelännyt, että TaiK:n fiktiopuoli tuottaa lähinnä ammattilaisia elokuvateollisuuden käyttöön, mutta vaikka Elokuu on epäilemättä myyvä tuote, se on onneksi myös taiteellinen teos ja audiovisuaalinen elämys. Musiikki toimii hyvin vahvana elementtinä elokuvassa, varsinkin loppua kohden. Etenkin pienen syväterävyyden ystävälle elokuvan visuaalinen anti on nannaa. 2.35:1 tuntui trailereissa vielä vähän elvistelyltä, mutta elokuvassa cinemascope-kuvasuhde lunastaa paikkansa. Kuvaaja ja valaisija ovat selvästi tehneet samaa elokuvaa ohjaajan kanssa, kesäaurinko paistaa juuri niin idyllisesti kuin kuvitella voi.

Paikoin harmittaa, että sakset ovat viuhuneet turhan ahkeraan. Elokuvan näyttävimmän kuvan, hypyn järveen, olisi ehdottomasti pitänyt olla pitkä yksittäinen kuva. Enimmäkseen rytmi on kuitenkin elokuvalle osuvaa ja homma soljuu eteenpäin luontevasti, joten myös leikkaaja ansaitsee terälehtiä ruusuunsa. Yhden erityisen annan alun montaasista.

Kuvittelin jo ennen ”heinäkuu”-planssia, että elokuva loppuisi, kun ruutuun iskee ”elokuu”. Luulen yhä, että sellainenkin ratkaisu olisi toiminut ihan hyvin. Elokuvassa mentiin pidemmälle, mutta miksi? En ole varma. Oikeastaan koin lopetuksen mielenkiintoisen monitasoisena.

Mielessäni kamppailee kolme erilaista näkemystä. Finaalin voi nähdä hollywoodilaisittain kliinisen tarkasti jokaisen langanpätkän yhteen punovana pehmeänä laskuna, joka tekee helpoksi nykynuorisolle tyypillisen poistumisen elokuvateatterista välittömästi kun lopputekstit alkavat pyöriä. Tämä ei ole kovin kaksinen malli, vaikka siihen moni lehtikriitikko tuntuu tyytyneen. Toinen näkemys käsittää oikeastaan koko elokuvan vaihtoehtojen ja valintojen sumana, jossa Akun kesä näyttäytyy tietynlaisena vertauskuvana kokonaisesta elämän kaaresta, jossa loppu on oikeastaan lajitelma vaihtoehtoisia loppuja tai variaatioita. Tavallaan Return of the King, mutta perustellusti. Kolmas tulkinta taas sisältää häivähdyksen Rikosta ja rangaistusta pääsykoetuloksineen ja Santahaminoineen. Sitä en osaa sen kummemmin selittää.

Avainsanat: elokuu, taik
Aihe: elokuva | 1 kommentti »


Artikkelit (RSS) ja Kommentit (RSS).

arttu.haglund at gmail.com | 050-5369279
(c) Arttu Haglund 2022