Huomenna alkaa vuosittainen Assembly-tietokonetapahtuma, joka täyttää pimennetyn Hartwall-areenan tietokoneilla ja vilkkuvaloilla neljän päivän ajaksi. Olen osallistumassa yhdettätoista kertaa, kuudetta kertaa järjestäjänä. Kaikille vieraille lähetettiin tänään sähköposti, jossa mainostettiin tapahtuman ohjelmaa. Konserteista nostettiin esiin odotettu esiintyjä: ”Heti torstaina monituhatpäisen yleisön eteen nousee Machinae Supremacy, chip- ja metallimusiikkia yhdistävä norjalainen bändi, jonka legendaarinen keikka vuonna 2002 Assyillä räjäytti potin. Nyt vedetään vähintään 10 x kovempaa.”
Machinae Supremacy tosiaan yhdistelee chippiä ja metallia, mutta bändi on itse asiassa Ruotsin Luulajasta kotoisin.
Viime aikoina on tuntunut siltä, että tavalla tai toisella pyssysankarin varjo peittää kaiken. Norjalaispaitoja on todella puettu päälle ja Facebookissa lippuja on lisätty profiilikuviin. Minä en ole lisännyt, mutta osallistuin kuitenkin tyttöystäväni kanssa Helsingin rautatieasemalta Eduskuntatalon kautta Finlandia-puistoon jatkuneeseen muistomielenosoitukseen, jossa tuomittiin ääriliikkeet ja netin vihakirjoittelu.
Totesin irkissä päätyneemme Ilta-Sanomiin (ylläoleva kuva). Ensimmäinen kommentti: ”Luuletteko että ääriryhmät nyt katsoo että olipa söpö kukka bannerissa, lopetanpa tän nekrujen hakkaamisen?” Emme. Mehän halusimme vain huomiota ja saada vähän päteä. Kuin Studio Julmahuvin letkajenkkaajat konsanaan.
Norjan joukkomurha on monessa mielessä hämmentävä tapaus. Paitsi että kyse on tajutonta julmuutta edustavasta mielipuolisesta teloituksesta, jotenkin tuntuu siltä, että kaikilla, siis ihan jokaisella ihmisellä, pitäisi olla siihen henkilökohtainen suhde. Poliitikot kiirehtivät valittelemaan suruaan ja kolumnistit miettivät pää punaisena, miten järkyttyneisyyttään voisi osoittaa ja tapahtumia kommentoida jotenkin toisin kuin muut. Ja auta armias, jos joku kehtaa lähestyä asiaa huumorin kautta. Koko show on jollain tavalla vaivaannuttavaa.
Tavallisten ihmisten kesken teon käsittämättömyyden lisäksi myötätunnon tuntemisen paine voi johtaa etääntymiseen tai tietoiseen itsensä etäännyttämiseen tapahtumista. Aihe saattaa siksi jäädä pois kahvipöytäkeskusteluista.
Maailma on nykyään niin pieni paikka, että minullakin on ihmissuhdereitti Utøyalle. Äitini pitkäaikaisen, Oslossa asuvan ystävän sukulainen oli saarella ja haavoittui Anders Breivikin luodista vakavasti. Tämä fakta ei tee minusta asiantuntijaa, mutta olisin varmasti muistanut sen mainita, jos olisin joutunut kirjoittamaan asiasta lehteen tiukalla aikataululla. Siinä sivussa olisin ehkä hätäpäissäni vetänyt hatusta linkin suomalaisiin joukkomurhaajiin ja syyttänyt pihtarinaisia tapahtuneesta.
Viime vaaleissa äänestin Jukka Relanderia. Hänelläkin on yhteiskunnallinen blogi, mutta hetkeen ei Norja-tekstiä ilmestynyt. Eilen se lopulta tuli, ja Relander kirjoitti aiheesta – taas kerran – osuvammin kuin kukaan.
Kiinnostukseni elokuviin sai hieman yllättäen alkunsa tietokoneisiin keskittyneestä Assembly-tapahtumasta. Olin tehnyt monia pienimuotoisia kotivideoita jo aiemmin, mutta ammatillisesti yläasteella mielessä siintivät vielä tietokonepelit (tuolloin matematiikan numeronakin komeili vielä 9, joka kääntyi lukiossa ympäri). Sitten tuli Assembly 2000. Pääsin todistamaan monenlaisia kilpailusarjoja musiikista grafiikkaan ja näitä kahta elementtiä yhdisteleviin koodattuihin multimediateoksiin, joita myös demoiksi kutsutaan. Ei kestänyt kauaa, kun tajusin, että vaatimattomat ohjelmointitaitoni eivät tulisi riittämään ko. sarjoissa mittelöimiseen. Poikkeuksena kilpailujen tietokonevetoiseen linjaan oli ns. wild demo -kilpailu, johon haettiin vapaita videoteoksia. Päätin, että kokoan seuraavaksi vuodeksi kavereistani porukan, jossa tekisimme jotain kyseiseen kilpailuun. Syntyi Amazement, vuoteen 2005 asti aktiivisesti toiminut harrastajaryhmä. Samana vuonna pääsin opiskelemaan elokuvaleikkausta Tampereelle.
Vielä merkittävämpi etappi matkan varrella oli Voionmaan opiston elokuva- ja tv -linja, jonka kävin vuosina 2003-04. Assembly oli iskenyt ensimmäisen kipinän, mutta leffojen tekeminen oli ollut lähinnä hauskaa puuhastelua kavereiden kesken. Voionmaan opistolla pääsin elämään 10 kuukautta elokuvan maailmassa ja näin ensimmäistä kertaa kaksi minuun syvästi vaikuttanutta elokuvallista teosta, joiden molempien takana oli häärinyt mies nimeltä David Lynch, josta sittemmin kehkeytyi lempiohjaajani. Toinen näistä teoksista oli Mulholland Drive, maailman paras elokuva. Toinen teoksista taas ei ollut elokuva, vaan tv-sarja Twin Peaks. Toisella tuotantokaudella Lynch jätti sarjan ja se lähti omille raiteilleen, mutta ensimmäinen kausi on järkyttävän upeaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Kun päähenkilö Dale Cooper nähtiin sarjan toisessa jaksossa pitämässä esitelmää Dalai Lamasta ja uneksimassa punaisesta huoneesta, jossa puhutaan väärinpäin ja kääpiö tanssii letkeän jazzin tahdissa, alkoi television historiassa uusi luku. Sarja saavutti ansaitusti kulttimaineen ja monet nykyisistä tv-sarjoistakin ovat Twin Peaksille paljon velkaa.
Tämän pitkähkön alustuksen jälkeen pääsemmekin merkinnän varsinaiseen aiheeseen. Kirjoitan nyt televisiosta, koska se on roikkunut mielessäni aina silloin tällöin jo vuosien ajan. Viime aikoina nämä ajatukset ovat nousseet taas pintaan. Erään elokuvafriikin kaverini kanssa olemme huomanneet hiljattain katsoneemme todella paljon tv-sarjoja – niin paljon, että välillä elokuvat ovat saaneet jäädä jopa kuukausiksi melkein kokonaan. Mutta minähän olen kiinnostunut elokuvien tekemisestä. Miten siis voi tulla eteen tilanne, jossa televisio kiehtoo enemmän?
Tv on väheksytty elokuvan muoto. Nyt en siis puhu uutisista tai ajankohtaisohjelmista, vaan draamasarjoista ja dokumentaareista, tai vaikkapa ns. tv-elokuvista. Niille ei suoda samaa arvostusta kuin pitkälle elokuvalle, jota monet pitävät synonyyminä elokuva-sanalle. Yksi alalaji on myös lyhytelokuva, jolle ei esityskanavaa festivaalien ja harvojen tv-ohjelmapaikkojen ohella ole siunaantunut, niinpä sitäkään ei suuri yleisö tunne tai tunnusta. Joka tapauksessa pitkällä elokuvalla on tietty status. Sellaisen tekemisen sanotaan olevan ”jokaisen ohjaajan unelma” ja kaikki muu on vain harjoittelua sitä varten. Tv:tä väheksytään myös joidenkin elokuvantekijöiden keskuudessa. Miksi?
Yksi syy on varmasti raha. Budjetit ovat pienempiä ja siksi kaikki on rajoitetumpaa. Vai onko? Eihän pienempi rahamäärä ole aina laadukkaamman lopputuloksen tae, vaan usein nimenomaan päinvastoin. Hollywood-blockbusterit ovat mitä ovat, ja tulevaisuus näyttää yhä synkemmältä. Uudet ideat tai elokuvan (tai muidenkaan taiteiden) käännekohdat eivät ole juuri koskaan olleet suoraan sidoksissa rahaan. Tiukat tuotanto-olosuhteet varmasti ärsyttävät tekijöitä, mutta myös pakottavat keksimään uusia ratkaisuja saman toteuttamiseen huonommin resurssein. Tätä ei pidä ymmärtää väärin: on lohdutonta, jos tv-sarjaan suhtaudutaan täysin elokuvan kaltaisesti, niin että ainoana erona nähdään huonommat resurssit. Tällaisen ajattelumallin sijaan pitäisi hyväksyä elokuva elokuvana ja osata ajatella tv-sarja erilaisena tekemisen muotona.
Paras tv-sarja syntyy keskittymällä sen olemukseen; niihin seikkoihin, joihin tv-sarjassa voi syventyä paremmin kuin elokuvassa. Jos ajatellaan fiktiota, sarjamuodossa hahmoja voi olla paljon enemmän ja niistä on mahdollista puristaa paljon enemmän irti. Juonikuvioita voi pyöritellä paljon monipuolisemmin. Koska rahaa ei ole niin paljon pelissä, saattaa olla mahdollista ottaa enemmän riskejä. Ja tietenkin: on aikaa. Elokuva kestää vajaat kaksi tuntia. 12-osainen sarja voi kestää 12 tuntia. Siinä ajassa ehtii vaikka mitä. Dokumentaarisia tv-sarjoja on näkynyt tarjonnassa selvästi vähemmän (ja kun mieleen ensimmäisenä tulee tosi-tv -ilmiön pahimpiin huttuihin lukeutuva Big Brother, tilanne on huolestuttava), mutta uskon, että dokumentaarisen elokuvan ja sarjamuodon onnistuneesta synteesistäkin voisi syntyä jotain hienoa.
Nyky-yhteiskunnassa sarjamuodolla on toinenkin aikaan liittyvä etu. Kaksituntiseen elokuvaan verrattuna 12 tuntia on toki pitkä aika uhrattavaksi yhdelle ohjelmalle, mutta sepä jakautuukin kahteentoista osaan! Yksi jakso kestää vain tunnin, joka on puolet elokuvan kestosta. Digitaalisella aikakaudella tv-kanavien esitysaikataulut eivät enää sanele sarjoja seuraavien ihmisten vapaa-ajan rytmiä, vaan elokuva tai tv-sarjan jakso katsotaan yhä useammin nauhoitettuna tai netistä ladattuna sopivan hetken tullen. Jos sitten yhden jakson katsottuaan huomaa, että aikaa on vielä toinenkin tunti, saattaa katsoa toisenkin jakson. Näin minulle on käynyt lukemattomia kertoja. Mutta kahden tunnin yksittäinen pätkä tuntuu heti vaikeammin järjestettävältä.
Huomaan omissa näkemyksissäni mielenkiintoisen ristiriidan. Tampereen koulun opintojeni aikana turhauduin käsikirjoittamisen asemaan ainoana ja sokeasti luotettuna fiktioelokuvan suunnittelumetodina. Kirjoitin kyseisestä aiheesta lopulta myös opinnäytetyöni. Jos kritisoidaan käsikirjoitusta, samaan soppaan putoaa helposti tarinallisuus ja kritiikki sitä kohtaan (johon en tosin keskity opinnäytetyössäni). Tämän portfolion index-sivulla mainitsen, että elokuva ei kerro, vaan se näyttää. Ja niinhän se on. Valokankaalla tai tv-ruudulla nähdään kuvia. Ei muuta. Kuvat eivät kerro mitään. Mahdollinen kertomus rakentuu katsojan päähän peräkkäisiä kuvia tulkitessa ja niiden välisiä yhteyksiä inhimillisesti muodostaessa. Sama toimii toisinpäin: hyvän romaanin parissa kuvat rakentuvat lukijan päähän. Elokuvaa voi toki käyttää tarinankerrontaan, siitä syystä että ihminen mielellään lähtee siihen leikkiin mukaan, yhdistelemään asioita vaistomaisesti, vaikka sitten kuvia. Mutta se on ihmisen vahvuus, ei elokuvan. Elokuvan vahvuus on sen luontaisessa kyvyssä vangita kuviksi todellisuus ja aika – hetkissä, tunnelmissa, emootioissa.
Ristiriita, jonka mainitsin, on se, että tässä merkinnässä nimenomaan kehun sarjamuotoa siitä, että se mahdollistaa monimutkaisemmat juonikuviot. Eli nostan tavallaan esiin sen saman tarinakeskeisyyden, jota elokuvissa kritisoin. Totta puhuen huomaan, että tämän solmun avaaminen tuottaa hankaluuksia, varsinkin kun mainitsin myös että sarjat kiehtovat minua välillä elokuvia enemmän. Syynä saattaa olla se, että minulla on hyvä mielikuvitus ja pidän tarinoista, mysteereistä ja ongelmien selvittämisestä. Mystinen tai monimutkainen tv-sarja voi tarjota tilaisuuden näiden tarpeiden tyydyttämiseen. No mutta, jos kerran toisinaan kaipaan juuri tarinaa, miksi sitten tyydyn sekundavaihtoehtoon eli tv-sarjaan? Miksi en tartu johonkin oivalliseen romaaniin ja ala ahmia? Täytynee tunnustaa: olen laiska lukemaan. Niin syvästi kuin olenkin tietoinen kirjallisuuden tarjoamista nautinnoista, en usein yksinkertaisesti jaksa lukea. Siinä teen hallaa itselleni. Toivottavasti muut ovat ahkerampia.
—
Nyt kun olen asiaa mietiskellyt, alkaa tuntua siltä, että tarinallisuuspainotuksesta johtuva epäelokuvallisuus jollain tavalla sopii paremmin tv-sarjaan kuin elokuvaan, vaikka molemmissa onkin kyse liikkuvista kuvista. Elokuva tähtää enemmän yksittäiseen ja yhtäjaksoiseen elämykseen, kun taas viikosta toiseen pyörivälle tv-sarjalle jatkokertomus on luonteva selkäranka.
Siinäpä onkin hyvä perustelu tv:n väheksynnälle elokuvallisuutta peräänkuulutettaessa: epäelokuvallisuus!
Kirjoittaessani tätä ensimmäistä blogipostaustani Saksan Bingenissä on käynnissä kahdeksannen ja samalla viimeisen Breakpoint-demoscenetapahtuman PC-democompo. Sceneparrat ovat hiljentyneet seuraamaan tätä historiallista show’ta, osa paikan päällä, loput streamin ääressä. Täyteen hiljaisuuteen ei kuitenkaan vaieta, sillä ”Amiga!” -huudot ja valtaisat aplodit toistuvat innokkaina jokaisen entryn jälkeen. Eikä syyttä. IRCnetissä puolestaan #breakpoint käy kuumana.
Suomessa tunnetuin demoscenetapahtuma Assembly on laatuaan maailman suurin. 1992 Kauniaisista koulun liikuntasalista startannut hörhöjen minitapahtuma on kasvanut huimiin mittoihin ja vuosituhannen vaihteesta lähtien se on täyttänyt koko Hartwall Areenan neljäksi päiväksi vuoden toisensa jälkeen. Kasvun mukana seuraa usein kuitenkin myös ei-toivottavia lieveilmiöitä. Näin on asia Assemblynkin kohdalla, vaikka kauneus on tietenkin katsojan silmässä. Nyt puhutaan kuitenkin tästä katsojasta, eli minusta. Murheenkryyninä on se, että Assembly on päämäärätietoisesti hivuttanut profiiliaan lähinnä pelaamisesta kiinnostuneiden nuorten tarpeiden mukaiseksi. Tätä trendiä vastaan taistellut Saksan vuosittainen Breakpoint (alkaen 2003) on ollut nimenomaan puhdas demoscenetapahtuma, ja sellaisena maailman suurin (Jos olet lukenut tänne asti, etkä kuitenkaan tiedä mitä demoscene on, voit tutustua aiheeseen vaikkapa täältä).
Omalta osaltani minun on valitettavasti todettava, etten ole käynyt Breakpointeilla koskaan. Ilmeiseksi syyksi voisi nostaa etäisyyden, mutta yhtä lailla olen loistanut poissaolollani suomalaisista pikkupartyista. En oikeastaan osaa selittää, miksi. Assemblyilla taas olen ollut läsnä vuodesta 2000 lähtien. Poikkeuksena komeaan riviin on vain vuosi 2008, jolloin Ihmisiä tiellä -elokuvani kuvaukset osuivat partyn kanssa päällekkäin.
Tänä kesänä perinne jatkuu, olen taas menossa Assemblyille. Vaikka en tiedä, uskaltaisinko kutsua itseäni scenettäjäksi (vaikka olenkin osallistunut musacompoihin vuodesta 2000 lähtien ja esimerkiksi napannut kolmannen sijan fast music composta Assyilla 2009), olen ainakin kuulunut Assembly Organizingin LiveCrew-ryhmään vuodesta 2005. Olen toiminut ympärivuorokautista lähetystä tapahtumasta toteuttavassa AssemblyTV:ssä vastuualueinani tuottaminen ja monikameraohjaaminen. Viime vuosina olen erikoistunut tuossa toimenkuvassa siihen suuntaan, joka on kiehtonut minua Assemblyilla alusta lähtien: compoihin ja compostudioihin. Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa vastuussa AssemblyTV:n sisällöntuotannosta laajemmassa mittakaavassa. On jännittävää nähdä, millaista telkkaria tällä kertaa saadaan aikaan. Kuten varmasti kävi jo selväksi, minua ärsyttää Assemblyn pelipainotteisuus ja siksi yritänkin aina kantaa tapahtumassa oman korteni kekoon demoscenen hyväksi tavalla tai toisella, vaikka sitten pitämällä huolen siitä, että studiossa compoja kommentoimassa istuu mahdollisimman pätevää sakkia.
Olisi hienoa, jos minun vähäisestä panoksestani jokunen uusi tekijä innostuisi scenestä, jonka kuolemaa on povattu jo vuosia. Henkitoreissaan tämä alakulttuuri ei vielä ole, sitä ovat Breakpointin compot todistaneet. 1990-luvun alkupuolelta asti vannoutuneimmat tekijät (ja monet, monet tuoreemmat tapaukset) ovat ponnistaneet yhä uudelleen eri partyille – aina entistä lumoavampien, uskomattomien teostensa kanssa. Ja juuri heidän ansiostaan demoscenestä voidaan puhua digitaalisena taiteena, jolle toivoisi laajempaakin yleisöä. Taiteiden yössä 2009 Kiasman seinälle Alternative Partyn toimesta järjestetty Demowall oli askel oikeaan suuntaan, mutta toteutuksena lopulta varsin mitätön, eikä se tehnyt mielestäni oikeutta asialleen.
Tuolle laajemmalle yleisölle olisi ehkä juuri nyt enemmän tarvetta kuin koskaan. Nimittäin nyt, tällä hetkellä, kun Breakpointin huipputasoinen PC-democompo vetelee viimeisiään ja suurinta puhdasta demoscenetapahtumaa järjestetään viimeistä kertaa, ilmassa leijuu aavistuksen verran sellainen tunnelma, että tässä se nyt saattoi olla, demoscenen eräänlainen lakipiste. Toivon tietenkin olevani väärässä.
Niin tai näin, olen iloinen siitä, että olin tätä huipentumaa todistamassa – vaikka se nyt sitten tapahtuikin irkin ja nettistreamin välityksellä.
