Kaksiviikkoisen kesälomamatkamme päättymisestä on kulunut jo melkein kaksi kuukautta. Olemme ehtineet sen jälkeen tehdä jo vaikka mitä, jopa hankkia kissan(!), joten Barcelonan-kommellusten muistelu tässä vaiheessa alkaa olla pienen pinnistelyn takana. Siitä huolimatta rohkenen nyt viimeinkin tarttua Katalonian kimppuun. HUOM. Voit katsella isompia versioita merkinnän kuvista klikkaamalla niitä.
Kuten mainitsin edellisessä merkinnässä, jätin tutustumisen Barcelonaan ennen matkaa aika vähälle, jotta kaupunki voisi lumota minut opaskirjojen sijaan ihan paikan päällä. Lähdin liikkeelle avoimin mielin, oikeastaan vain Barcelona+heinäkuu -yhdistelmä tuntui arveluttavalta, sillä hikoilen helposti. Varauduin taisteluun hellettä vastaan valtavalla t-paita-arsenaalilla ja peiliin katsoen yritin saada itseäni ymmärtämään, että aurinkorasvaan saattaa tällä kertaa olla syytä turvautua. Minähän en siis todellakaan pidä aurinkorasvasta.
Lentomme sisälsi molempiin suuntiin koneenvaihdon Frankfurtissa. Kenttä oli maineensa veroinen, todella massiivinen ja portteja riitti horisonttiin. HEL-FRA -lennon saapumisesta FRA-BCN -lennon lähtöön oli aikaa reilu tunti, mutta niin laaja kenttä oli, että löydettyämme lopulta oikean portin ehdimme hädin tuskin käymään vessassa, kun portti jo aukesi. Visuaalisesti ja fiilikseltään kenttä tuntui peräkkäisten identtisten moduulien muodostamalta päättymättömältä putkelta. Tämä kolkohko tuntuma korostui varsinkin saapuessamme Barcelonan hienolle, uutuuttaan hohtavalle kentälle, joka näytti enemmänkin luksuskauppakeskukselta peilaavine lattioineen.
Barcelonassa lentokenttäbussi kuljetti meidät Plaça d’Espanyalle, jossa odotettu lämpöaalto vihdoin tulvahti iholle. Mitä lämpöön tulee, saimme kokea suuren yllätyksen, kun seurasimme netistä Suomen lämpötiloja. Nehän olivat samanlaisia kuin meillä, joinain päiviä vieläkin kuumempia. Oli kiva saada tietää, että saman helteen uhriksi olisin joutunut kotonakin. Barcelonassa jopa minä saatoin kuitenkin nauttia helteestä, sillä halutessaan siltä saattoi myös piiloutua! Suomessa kuuma ilma on sen verran outo vieras, ettei ilmastointilaitteita juuri harrasteta. Toisin oli lomakohteessamme, jossa viileää ilmaa löytyi mistä tahansa kaupasta, metrosta, oikeastaan melkein mistä vain sisätilasta. Poikkeuksena tulee mieleen vain metrotunnelit, joissa hiki virtasi, varsinkin kun vaihdot metrolinjalta toisille tiesivät paikoin useiden satojen metrien kävelyä maan alla.
Majoituimme koko matkamme ajan Guesthouse Montjuïcissa Montjuïc-vuoren juurella. Kyse on mukavasta talosta Barcelonan parhaan metrolinjan (3) varrella. Talossa on kolme kahden hengen huonetta, olohuone, keittiö (jääkaappi, kaasuhella, mikro sekä ulkomailla harvinainen astiankuivauskaappi!) ja alakerrassa pesukone. Hyvissä ajoin varaamalla saimme parhaan huoneen, omalla kylppärillä – kahdessa muussa kylpyhuone on erillinen huone ja sinne on kuljettava olohuoneen kautta. Lisäksi huoneestamme pääsi omasta ovesta sympaattiselle terassille, jossa söimme aamupalaa ja illalla kuuntelimme kaupungin ääniä. Huoneissa on ilmastointi, tv, kassakaappi ja hintaan kuului myös langaton nettiyhteys. Hinta oli varustelutasoon nähden edullinen: 25 euroa yöltä henkeä kohden. Ja silti maksoimme ylihintaa! Ystävällinen ja erinomaista englantia puhuva isäntä Jordi Sans hoiti kaiken kanssakäymisen asukkaiden kanssa. Hän kertoi, että suoraan hänen kauttaan varaamalla hinta olisi ollut vain 23 euroa henkilöltä. Maksoimme siis pelkälle netin varauspalvelulle 14 päivältä yhteensä 56 euroa. Jos luet tätä ja harkitset Barcelonaan matkustamista, suosittelen tätä paikkaa lämpimästi! Huonetta halvemmalla hinnalla voi suoraan kysellä mailaamalla Jordille. Sähköpostiosoitteen saa minulta tiedustelemalla!
Pelkkää non-stop -nautintoa asuminen ei kuitenkaan ollut, vaikkei seuraavaa vaivaa hostellin syyksi voikaan lukea. Ensimmäisinä öinä pikkuruiset hyttyset nimittäin kiusasivat Susania, joka oli jo Suomessa kesäkuussa mökkeillessä muuttunut täplikkääksi samaisten ötököiden myötävaikutuksella. Yllätys oli suuri, kun viheläisistä ei päässyt eroon Välimeren rannallakaan! Outoa kyllä paikalliset hyttyset olivat täysin äänettömiä. Pikkulinnut taas visersivät meidät joka aamu hereille, jos ikkuna oli jäänyt auki. Ikkunasta kantautui myös naapurin kilke, kun vanhat äijät pelasivat pétanqueta.
Hostellin isäntä Jordi puhui, kuten mainitsin, erinomaista englantia. Samaa ei voi sanoa muusta paikallisväestöstä, edes nuorista. Kieli taipui kankeasti ja olin saada ranskalaisnäppylöitä, kun jotkut kieltäytyivät kokonaan puhumasta englantia, eikä kuullunymmärtämisessäkään pötkitty pitkälle. Emme koskaan saaneet esimerkiksi ostettua junalippuja Pyreneille, kun lipunostotoimistot lähettelivät meitä edestakaisin. ”Not here. Go to Sants.” ”We just came from there, they said at the customer service that this is the place to get the tickets.” ”No.”
Matkustimme sitten kahteen muuhun paikkaan, Montserratin luostarivuorelle ja Figueresiin Salvador Dalín taidemuseoon. Montserrat-liput irtosivat automaatista ja Figueresiin saimme liput juna-asemalta helposti. Molemmat olivat käymisen arvoisia paikkoja! Dalín museo tarjosi miltei kaikkea, mitä museolta toivoa voi. Surrealistiset teokset olivat ihastuttavan monipuolisia paitsi tyyleiltään myös tekniikoiltaan ja näyttelyn ulkoasuunkin oli selvästi panostettu. Ihmeteltävää riitti monissa, monissa kerroksissa. Montserratin korkeuksiin kohoavan luostarivuoren ehdoton kohokohta (heh) liittyi puolestaan espanjalaiseen nunnajoukkoon, johon törmäsimme. Napsin nunnista kuvia siinä määrin, että lopulta eräs heistä otti kostoksi kuvan minusta. Naureskelin tempulle ja juttelin Susanin kanssa hetkisen. Samassa sain pakkomielteen napata kuvan, jossa kyseinen nunna näyttää kamerastaan minusta ottamaansa kuvaa! Nunnat ymmärsivät vain espanjaa, mutta valkokaapujen vahvana kontrastina mustiin pukeutunut, huumorintajuinen johtajatar puhui onneksi hyvää englantia ja suostui tulkkaamaan pyyntöni.
Mutta takaisin Barcelonaan. Oikeaoppisina turisteina kiersimme luonnollisesti monenlaisia nähtävyyksiä läpi. Helpointa olisi varmaankin luetella paikat, joissa emme käyneet. Tunnetuimpia näistä olivat konserttitalo Palau de la Música Catalana ja kaikista postikorttikuvista puskeva Barri Gòtic vanhastakaupungista. Vaikka Susan huomautteli matkan jälkeen minulle, mitä kaikkea jäi näkemättä, minulla ei ole sellaista oloa että olisimme missanneet paljon. Jos nyt näistä mainituista puhutaan, niin konserttitalo on taas yksi esimerkki Antoni Gaudín arkkitehdintaidoista, joihin kävimme tutustumassa lukuisissa muissa paikoissa ja Barri Gòtic taas yksi esimerkki sympaattisesta pikkukujasta, joita kyllä kuljimme riittämiin. No, FC Barcelonan kotistadion olisi kyllä ollut kiva nähdä.
Eräs lempikokemuksemme oli Montjuïc-vuorelle kipuaminen ja heräilevän satamakaupungin seuraaminen korkealta auringonnousun aikaan. Vain muutama hassu lenkkeilijä eksyi reitillemme ja tuopa olikin viileintä mahdollista aikaa moiseen. Ajattelimme myös, että saisimme auringonnoususta hienoja valokuvia. No, ensinnäkin olin unohtanut ladata akkuni, joka loppui alkumetreillä, toiseksi ilma oli yhtä vesihöyryä. Pilvimassan takaa valon määrä vain vähitellen nousi, kunnes peite muutamien tuntien aikana hälveni paljastaen sinitaivaan. Mollukan kurottautumista taivaanrannan yläpuolelle emme siis päässeet todistamaan. Muuten sinitaivaaseen saimmekin tottua, sillä koko matkan aikana ei satanut. Pilviäkin näkyi enemmän vasta viimeistä edellisenä päivänä. Ilmankos kaupungissa on liukuportaita taivasallakin.
Paras sellainen paikka, jossa kävimme, mutta jota emme mitenkään erityisesti nähneet mainostettavan, oli mieletön CosmoCaixa, joka yhdisteli saumattomasti Heurekaa, Korkeasaarta ja Sea Lifea. Mieletön paketti ja kaikkeen pääsi samalla lipulla. Vielä tuolloin voimassa olleella opiskelijakortillani sain lipun naurettavasta kolmen euron lähtöhinnasta vielä euron pois. Suomessa vastaavasta huvista olisi saanut pulittaa helposti toistakymmentä euroa. Paikka oli valtavan tarjontansa myötä aivan tajuttoman siisti, ja paitsi cool niin myös likaisen vastakohta. Paljon kertoo se, että paikan wc-tilat olivat siinä määrin puhtauden perikuva, että Susan kävi erikseen ottamassa niistä valokuvan.
Cosmo Caixa sijaitsee kaupungin laidalla Tibidabossa, joka on metrolinjansa pääteasema. Tibidabo on hienostoaluetta, jonka kaduilla näkyi varsinaisia prinsessanlinnoja. Ihan kuin sadussa olisi ollut… ja sitten hypättiin vanhanaikaiseen kulkuneuvoon, joka vei korkeammalle. Siitä siirryttiin sitten toiseen kukkulan laitaa pitkin kipuavaan laitteeseen, joka vei vieläkin korkeammalle. Tämän Magic Mountain -kukkulan yläpäässä on Tibidabon huvipuisto, jonne menimme katselemaan maisemia.
Emme halunneet maksaa kallista huvipuistomaksua, mutta huvipuiston yläpuolella kukkulan huipulla on Sky Walk -osuus, jossa pyörii vain muutamia laitteita, niinpä sinne pääsi ilmaiseksi sisään. Kävimme maailmanpyörässä ja kipusimme sitten vielä korkeammalle, kirkon pihalle. Yllätykseksemme samalla hetkellä hääjuhlaväkeä alkoi astella kirkosta ulos ja kaikesta päätellen kyseessä oli ison budjetin häät. Lähtiessämme takaisin alas ammattilaisvalokuvaaja apureineen alkoi räpsiä morsiusparista miljöökuvia.
Näköala jatkui merelle asti ja katselimme hienoa auringonlaskua. Hyvää muistoa huvipuistosta kaiversi pari päivää myöhemmin se, kun huomasimme netissä ikävän uutisen: huvipuiston jokin laite oli rikkoutunut kesken ajon, sillä seurauksella että teini-ikäinen tyttö oli menettänyt henkensä. Huvipuisto myös suljettiin tapauksen vuoksi joksikin aikaa. Itsekäs toteaisi, että jos olisimme siirtäneet Tibidabossa käymistä muutamalla päivällä, emme olisi päässeet näkemään koko paikkaa.
Auringonlaskun aikainen taika ei loppunut Tibidabon Magic Mountainille, vaan pääsimme todistamaan myös esitystä, joka tunnetaan nimellä Magic Fountain. Kyse on suuresta suihkulähteestä, jota käytetään monipuolisen valoshow’n heijastinpintana. Barcelonan kaupungin rahoittama yleisölle ilmainen näytös esitetään kolmena iltana viikossa. Musiikkina soi alkuillasta klassista ja popin makuun päästään pimeän tullen. Vanha Canon EOS 400D ja valovoimaltaan vaisu optiikkani eivät riittäneet tekemään oikeutta esitykselle, mutta vaikka olisivat, niin kyllä se on sellainen show, joka pitää kokea paikan päällä.
Viimeisten päivien aikana tajusimme, ettemme olleet vieläkään käyneet katsomassa Dildoksi ristimäämme värikästä nähtävyyttä, korkeaa tornia, jonka ikkunaseinämän väriliu’ut ajelehtivat sinisen ja punaisen välillä. Emme edes tienneet tornin nimeä. Pimeä oli laskeutumassa, joten päätimme etsiä monumentin käsiimme siltä seisomalta. Ongelma oli, ettemme muistaneet, missä se sijaitsee. Onneksi satuimme olemaan La Rambla -kävelykadulla turistikojujen vieressä. Nappasimme myyntipömpelistä jonkinlaisen turistioppaan, josta Dildo paljastui Torre Agbariksi. Sen etsimme puolestaan kartalta ja lopulta lähimmän metropysäkinkin löydyttyä kaikki oli selvää. Kiva tötterö.
Selkein pettymys minulle oli Barcelonan ehkä merkittävimpänä pidetty nähtävyys, ikuisesti keskeneräinen katolinen temppeli Sagrada Família. Sisäänpääsystä maksoin opiskelijana 8 euroa (normaalihinta 12) enkä kokenut saaneeni rahoille oikein mitään vastinetta. Kaikki näkemisen arvoinen on nähtävissä ilmaiseksi aitojen ulkopuoleltakin, ainakin jos telezoom-objektiivi sattuu olemaan mukana. Sisältä saa riittävän vilkaisun Wikipediastakin. Mutta ei siitäkään hukkareissu tullut: kirkon lähistöllä ollut suuri ilmanpoistoluukku puhalsi ohikulkevien ihmisten kevyemmät koltut korviin parhaassa Marilyn-hengessä ja hupia riitti!
Lisää ihmisistä! Alusta asti aprikoimme (tosin sen verran passiivisesti, ettemme tarkistaneet sanakirjasta), mitä tulee sanoa, jos joutuu ohittamaan toisen ahtaalla kadulla. Mitä ”anteeksi” on espanjaksi? Tai katalaaniksi? Sitä emme voineet lennossa oppia, koska kukaan ei sanonut koskaan mitään! Ja suomalaisetko ovat tuppisuita? Jossain vaiheessa toista viikkoa selvisi, että sana on englanninsukuinen ”perdon”, mutta äärimmäisen säästäväisesti sitä kyllä käytettiin. Jos tätä ei vielä voi pitää töykeänä, niin viimeistään kaupoissa kassojen käyttäytyminen sitä oli. Yhtään hymyilevää kassahenkilöä ei tainnut kohdalle osua matkan aikana. Paitsi yksi. Suomalainen, joka oli Barcelonassa opiskelemassa espanjan kieltä. Kiitos virkistävästä vedestä!
Öisin löntystäessämme ylös kämpille vievää mäkeä saimme toistuvasti todistaa kuinka alle 10-vuotiaat lapset leikkivät ulkona ilman valvontaa. Paikalliset eivät tietenkään kiinnittäneet asiaan mitään huomiota. Eräänä iltana palatessamme hostellille kuulimme lähistöltä musiikkia ja lähdimme seuraamaan ääntä. Pian huomasimmekin olevamme keskellä paikallisia katujuhlia, joissa olimme varmaankin ainoat turistit. Meininki oli mainio, mutta emme voineet jäädä paikalle pitkäksi aikaa, koska musiikki soi niin kovaa, että tuntui kuin tulisi verta korvista. Pientä aukiota reunustavien talojen nukkumista yrittäviä kävi sääliksi.
Aamuisin kun lähdimme liikkeelle, tai itse asiassa milloin vain lähtiessämme kämpiltä jonnekin, tuli Abloyta ikävä, varsinkin silloin kun oli hoppu. Ovet piti nimittäin aina lukita perässä. Hyvä puoli oli toki se, ettei avain koskaan unohtunut. Kun oven sitten sai lukittua, ensimmäiset askeleet suojatietä kohti johtivat yllättävän usein pysähdykseen, kun autokouluautoletka osui kohdalle. Jos barcelonalaiset nuoret jotain haluavat, niin se on ajokortti. Joiltain sen kuitenkin voisi ottaa pois. Skoottereita näkyi katukuvassa paljon, mutta monesti ajokki pysähtyi suojatien edessä vasta nipin napin varpaiden juureen.
Kaupoista mieleen jäi keskustasta Barcelonan Stockmanniksi ristimämme El Corte Inglés. Jordin sanoin ”They’ve got… EVERYTHING.” Kaupalla oli tosiaan Stockmannia muistuttavan päätavaratalon lisäksi erilaisiin vaatteisiin erikoistuvia pienempiä tavarataloja ympäri keskustaa. Vaatemerkeistä taas yksi oli ylitse muiden, design-merkki Desigual, jonka väriloistoa Susan havitteli päälleen tuon tuostakin. Kiersimme läpi varmaan jokaisen Barcelonan Desigual-kaupoista, joita oli PALJON. Helpotus purjehti satamaan vasta vihoviimeisenä päivänä sopivan vaatekappaleen muodossa! Musta t-paita. Mutta on se hieno. :)
Ruokakaupoissa oli kiva asioida, kun hinnalle sai aina nauraa. ”5 euroa? Mähän ostin vaikka mitä! Suomessa tää olis vähintään 15!” Siesta ja mitättömät viikonloppuaukioloajat ärsyttivät välillä, mutta onneksi pakistanilaiset pikkukaupat olivat melkein aina auki. Suurin yllätys, jonka kaupoissa kautta linjan kohtasimme, odotti meitä heviosastoilla. Suomessa hedelmät ja vihannekset nyt ovat mitä ovat, Espanjastahan tomaatit ja viinirypäleet aina tulevat. Herkuttelimme etukäteen ajatuksella, että Barcelonassa pääsemme maistamaan, miltä niiden todella kuuluu maistua. Toisin kävi. Pelkkiin vihanneksiin omistautuneita kauppoja myöten laatutaso oli hyvin heikko ja esimerkiksi viinirypäleitä ei edes löytynyt juuri mistään! El Corte Inglésin hedelmäosastolla niitä oli, mutta hintakin oli ainakin kaksinkertainen Suomen hintatasoon verrattuna. Eikä maku ollut kummoinen. Myös banaanit olivat onnettomia. Matkan jälkeen olenkin nauttinut suomalaisista hedelmistä ja vihanneksista ihan eri tavalla.
Olemme Susanin kanssa kaupunkilomien ystäviä, emmekä kumpikaan tykkää esimerkiksi auringonotosta, mutta pitihän sitä Välimereen päästä kastautumaan. Oma tarkoitukseni oli käydä uimassa vielä sen jälkeen muutamankin kerran, mutta alussa mainittu aurinkorasvapäähänpinttymäni teki sen lopulta mahdottomaksi. Olin kuuliaisesti rasvannut joka aamu paljaat ihoalueet kämpillä, mutta nyt tuli aika ottaa paita pois. Minulle oli kehittynyt arvatenkin tyhmän näköinen t-paitarusketus, joten sain varsinaisen kuningasidean: jätän olkavarret rasvaamatta, jotta ne saisivat rasvattua ihoa enemmän aurinkoa ja väri tasoittuisi. Ja sehän meni sitten ihan niin kuin elokuvissa. Ihon kuoriuduttua pari kertaa se palautui normaaliksi vasta kuukautta myöhemmin.
Matka alkaa muuten olla paketissa, mutta suurin spektaakkeli on vielä mainitsematta. Aiemmassa jalkapalloaiheisessa merkinnässäni käsittelinkin jo MM-kisoja. Mikäli Argentiina olisi voittanut puolivälierässä Saksan, olisi 7.6. (Barcelonaan saapumistamme seuranneena päivänä) ollut luvassa huippuottelu Argentiina-Espanja! Näin ei kuitenkaan käynyt. Paikan päällä pääsimme sitten katsomaan välierän Espanja-Saksa ja finaalin Espanja-Hollanti. Kyselimme hostellissa Jordilta, onko Barcelonassa jotain aukiota ja siellä isoa screeniä, jolta Espanjan matseja voisi katsoa. Hän puisti päätään: Barcelona on Katalonian pääkaupunki, eivätkä katalonialaiset tunnusta espanjalaisuutta. Finaalia edeltävänä päivänä Barcelonassa järjestettiinkin Hesarissakin uutisoitu massiivinen mielenosoitus Katalonian itsehallinnon puolesta. Kävimme seuraamassa sitä, eikä sen jälkeen olisi voinut ikimaailmassa kuvitella, että heti seuraavana iltana kaduilla liehuisivatkin Espanjan liput. Jalkapallossa on voimaa. Toki on huomionarvoista, että suurin osa voittojoukkueesta koostui FC Barcelonan pelaajista. Niin tai näin, maailmanmestaruusjuhlahumu oli kiva kokea. :)
Tähän kohtaan lie hyvä päättää tämä merkintä. Paljon jäi toki kertomatta, mutta tekstistä paisuisi aivan toivottoman pitkä, jos siihen hommaan lähtisin. Joka tapauksessa, kuten tekstistä (ja kuvista) ehkä käykin ilmi, kaiken kaikkiaan reissumme oli erittäin onnistunut ja tykkäsimme molemmat kaupungista ja sen antimista kovasti. Vuoden 2009 reilimatkan pysähdyspisteistämme Innsbruck oli ylitse muiden, nyt Barcelona nousi itävaltalaisen rinnalle niiden paikkojen joukkoon, joissa mielellään vierailisi toisenkin kerran. Eikä meiltä edes varastettu mitään!