Varoitus: teksti sisältää juonipaljastuksia.
Oskari Sipolan ohjaama ja käsikirjoittama nuorisoelokuva avaa tänään peräti 69 kopiolla ympäri Suomen. Huhtikuu alkaa, mutta se on Elokuu, joka on nyt kaikkien huulilla.
Huulia nähdään myös elokuvassa. ”Kiitos kun teit tällaisen pusutteluelokuvan”, tuottaja totesikin ohjaajalle leffan kutsuvierasnäytöksessä keskiviikkona. Minä olin päässyt paikalle, koska tunnen Oskun jo kymmenen vuoden takaa. Vuosituhannen vaihteen tuntumassa Helsingissä aloitti toimintansa kolme elokuvaharrastajaryhmää: Oskarin Welhofilmi, Ismo Kiesiläisen Ihmiskunnan ainoa toivo ja minun Amazement. Erikseen vedimme tiimejämme, yhdessä kävimme istumassa toistemme ensi-illoissa. Sitten irkissä analysoitiin.
Minä haen Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen osastolle paraikaa seitsemättä kertaa. Oskari pääsi sinne jo 2006 ja on nyt tulossa pois. Teattereissa starttaa esikoispitkä. Se on hurjaa.
Gaudeamus igitur. Kesä. Alkoholi. Tytöt. Kaikkialla toitotetaan, kuinka elokuva palauttaa mieleen takana siintävän nuoruuden ihanat kesät, tai tarkemmin ottaen juuri sen kesän, jona kasvettiin aikuiseksi. No, minulla sellaista ei ollut, kasvoin hitaasti. Olen lisäksi raitis nörtti, enkä oikein pidä kesästä, kun on niin kuuma. En siis liene ideaalikatsoja.
Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä. Tarttumakohtia löytyy.
Elokuu kahlaa läpi kaikki mahdolliset nuorisoelokuvan kliseet, täysin tietoisesti. Siksi on täysin sekopäistä, että se onnistuu olemaan tuore! Ja hyvä. Se hengittää. Välillä puuskuttaakin, koska koko ajan mennään eteenpäin. Oskun aiemmista elokuvista tutut hyvät puolet ovat mukana ja minua häirinneet maneerit loistavat poissaolollaan. En enää edes muista, mitä ne olivat. Voidaan hyvällä syyllä puhua opinnäytetyöstä.
Elokuvan hahmot ovat ehkä tarpeettomankin pelkistettyjä, mutta se ei haittaa. Siitä on kiittäminen ohjaajaa ja näyttelijöitä. On pakko ihailla uusien kasvojen vyörymistä valkokankaalle. Näyttelijät eivät esitä, vaan ovat. Eppu Pastinen on sopivan pökkelö. Aluksi hieman vaikeasti lähestyttävä, mutta lopulta mainio. Sivuosassa varman suorituksen tekee Welhofilmin ja Ihmiskunnan ainoan toivon elokuvista tuttu Niina Koponen, joka on suurelle yleisölle vielä vieras. Varmaan siksi, että rooli on niin pieni, en ole yhdessäkään lehtikritiikissä nähnyt mainintaa Heikki Rannasta, joka on pistämätön landepaukkuna. Zagros Manuchar, jota vastaan olen joskus kamppaillut TaiK:n ohjaajalinjapaikasta – häviten – on Charlie Sheeniä lainatakseni bi-winning myös näyttelijänä.
Säästin herkun viimeiseksi: Lina Turkama. Oi ja voi. Osku löysi tytön baarin narikkajonosta? Ansaitumpaa casting-krediittiä saa hakea.
Tästä suitsutuksesta huolimatta myös elokuvan suurin miinus on annettava näyttelijöille. Tai oikeastaan käsikirjoitukselle. Vai onkohan syy ohjauksessa? En tiedä. Vieraan pariskunnan kesämökillä tapahtuva jakso, joka sinänsä piristävästi poikkeaa elokuvan muusta tyylistä, tuntuu paikoin falskilta. Timo Torikan avautuminen veneessä haiskahtaa nimenomaan käsikirjoitetulta, sanat eivät tule syvältä. Vähintään yhtä out of place on pariskunnan nuorempi osapuoli Matleena Kuusniemi. Aamuinen äidillinen suhtautuminen Akuun tuntuu yhtä kornilta kuin slogan ”Rakkaus.” leffan julisteessa. Pariskuntien välinen vertailu on kiva juttu, mutta dialogi ei kulje tunteen tasolla. Ja Kuusniemen halaus on liikaa.
Vahvan kokonaisuuden rinnalla nämä seikat eivät paljon paina. Erityisen positiivista oli huomata, että ohjaajan komiikan ymmärrys nousee esiin moneen otteeseen. Huippunsa huumori saavuttaa kohtauksessa, jossa Akun vanhemmat palaavat lomalta.
Olen pelännyt, että TaiK:n fiktiopuoli tuottaa lähinnä ammattilaisia elokuvateollisuuden käyttöön, mutta vaikka Elokuu on epäilemättä myyvä tuote, se on onneksi myös taiteellinen teos ja audiovisuaalinen elämys. Musiikki toimii hyvin vahvana elementtinä elokuvassa, varsinkin loppua kohden. Etenkin pienen syväterävyyden ystävälle elokuvan visuaalinen anti on nannaa. 2.35:1 tuntui trailereissa vielä vähän elvistelyltä, mutta elokuvassa cinemascope-kuvasuhde lunastaa paikkansa. Kuvaaja ja valaisija ovat selvästi tehneet samaa elokuvaa ohjaajan kanssa, kesäaurinko paistaa juuri niin idyllisesti kuin kuvitella voi.
Paikoin harmittaa, että sakset ovat viuhuneet turhan ahkeraan. Elokuvan näyttävimmän kuvan, hypyn järveen, olisi ehdottomasti pitänyt olla pitkä yksittäinen kuva. Enimmäkseen rytmi on kuitenkin elokuvalle osuvaa ja homma soljuu eteenpäin luontevasti, joten myös leikkaaja ansaitsee terälehtiä ruusuunsa. Yhden erityisen annan alun montaasista.
Kuvittelin jo ennen ”heinäkuu”-planssia, että elokuva loppuisi, kun ruutuun iskee ”elokuu”. Luulen yhä, että sellainenkin ratkaisu olisi toiminut ihan hyvin. Elokuvassa mentiin pidemmälle, mutta miksi? En ole varma. Oikeastaan koin lopetuksen mielenkiintoisen monitasoisena.
Mielessäni kamppailee kolme erilaista näkemystä. Finaalin voi nähdä hollywoodilaisittain kliinisen tarkasti jokaisen langanpätkän yhteen punovana pehmeänä laskuna, joka tekee helpoksi nykynuorisolle tyypillisen poistumisen elokuvateatterista välittömästi kun lopputekstit alkavat pyöriä. Tämä ei ole kovin kaksinen malli, vaikka siihen moni lehtikriitikko tuntuu tyytyneen. Toinen näkemys käsittää oikeastaan koko elokuvan vaihtoehtojen ja valintojen sumana, jossa Akun kesä näyttäytyy tietynlaisena vertauskuvana kokonaisesta elämän kaaresta, jossa loppu on oikeastaan lajitelma vaihtoehtoisia loppuja tai variaatioita. Tavallaan Return of the King, mutta perustellusti. Kolmas tulkinta taas sisältää häivähdyksen Rikosta ja rangaistusta pääsykoetuloksineen ja Santahaminoineen. Sitä en osaa sen kummemmin selittää.