Tällä viikolla Yhdysvalloissa esitettiin kahden ikonisen tv-sarjan viimeiset jaksot. Toinen sarjoista käsitteli terrorisminvastaisen yksikön toimintaa, toinen mystiselle saarelle pakkolaskun tehneen lentokoneen eloonjääneiden matkustajien selviytymistaistelua. 24:ssa seurattiin sarjan edetessä enemmän supersankaria kuin erikoisagenttia muistuttavan Jack Bauerin otteita milloin minkäkinlaista rättipääuhkaa vastaan. Koko sarja rakentui pitkälti Kiefer Sutherlandin hahmon varaan. Lost puolestaan esitteli suuren ensemble-castin, josta jokaiselle hahmolle omistettiin kausittain vähintään yksi jakso.
Olen itse seurannut kumpaakin sarjaa alusta lähtien. Kuinka ollakaan, molemmat päättyivät pettymykseen.
Tell me where the bomb is or I will kill your son
24:n ajoitus ei olisi voinut olla parempi. Sarjan ensimmäinen kausi alkoi 2001, vain kuukausi World Trade Center -tragedian jälkeen. Terroristien toiminta keskittyi ensimmäisellä kaudella yksittäiseen kohteeseen, presidenttiehdokkaan salamurhaan. Toisesta tuotantokaudesta lähtien terroristiuhkaksi muodostui massiivisiin kuolleisuuslukemiin tähtäävä täsmäisku jotakin merkittävää USA:n kaupunkia vastaan. 24 esitti Yhdysvallat kylmäpäisenä maana, joka ei alistu neuvottelemaan terroristien kanssa, vaikka panokset olisivat kovat. Sarja auttoi näin osaltaan viemään George W. Bushin vetämää ulkopolitiikkaa läpi. Todellisuuteen rinnastettavuus ei kuitenkaan pääty tähän.
24:n kirjoittajat onnistuivat hätkähdyttävällä tavalla ennustamaan tulevaa. Sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella senaattori David Palmer, tummaihoinen mies, valittiin presidentiksi. Barack Obama valittiin senaattoriksi neljä vuotta myöhemmin. 24 nousi otsikoihin sarjassa toistuvasti esiintyneen pahoinpitelyn ja kiduttamisen vuoksi. Guantánamon vankileirit muodostuivat samaan aikaan Bushin hallinnon synkäksi vertauskuvaksi. Jack Bauer kidutti terroristiksi epäilemiään ihmisiä ilman todisteita. Hänen epäilynsä osoittautuivat useimmiten oikeiksi. Kuinkahan usein Bushin hallinnolla oli todisteita väitteidensä tueksi? Kuinka usein he olivat oikeassa?
Barack Obama on presidentin virkaan astuttuaan pitänyt vaalilupauksistaan kiinni. Yhtenä ensimmäisistä teoistaan presidenttinä Obama määräsi Guantánamon vankileirit suljettavaksi vuoden kuluessa. Tämä ennusti lopun alkua myös 24:lle. Kyseessä on Bushin valtakauden sarja, joka rakentui, kuten mainitsin, terrorismin vastaisen sodan ympärille. Kuinka osuvaa onkaan, että samalla viikolla kuin sarjan viimeinen jakso esitettiin, Helsingin Sanomat uutisoi Obaman määritelleen Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden strategian uusiksi. USA ei käy enää yleisluontoista sotaa terroristeja vastaan. 24 on päättynyt.
Mutta se politiikasta. Tarkastellaan sarjaa sarjana.
24:n reaaliaikaisuus (yksi tunnin jakso vastaa yhtä tuntia, yksi 24 jakson tuotantokausi yhtä vuorokautta) ihmetytti ja ilahdutti katsojia alussa, mutta pidemmän päälle aikarajoitteille annettiin jonkun verran periksi ja kaupungin toiselle puolelle siirryttiin välillä sekunneissa, kun taas juonen toisin vaatiessa matkassa kesti useamman jakson verran. Vaikka syitä sarjan päättymiseen voi etsiä, kuten yllä, ajan hengestä ja politiikan murroksesta, merkittävin syy lienee kuitenkin käsikirjoittajissa. Viidennen kauden jälkeen sarja alkoi naurettavuuksiin asti kierrättää ideoitaan.
Aiemmilta kausilta tutut tapahtumat ja juonikuviot toistuivat, Counter-Terrorist Unitin henkilöstöstä aina joku osoittautui terroristien kätyriksi, pahiksia alkoi löytyä presidenttiä myöten, Jack kidutti ja Jackia kidutettiin. Kaavaa toistettiin loputtomiin. Tämä innosti varmasti fanit erilaisiin juomapeleihin, mutta sen kummempaa iloa siitä ei ollut. 7. kaudella CTU jätettiin pois kuvioista ja siirryttiin länsirannikolta Washingtoniin, mutta sekään ei auttanut. Kun viimeinen eli kahdeksas kausi ei tuonut enää mitään uutta tullessaan, oli korkea aika nostaa kytkintä.
Kiefer Sutherland totesi aikoinaan haastattelussa, että hänen mielestään ainoa fiksu loppu sarjalle on se, että Jack Bauer kuolee. Sitä tuottajat eivät kuitenkaan uskaltaneet tehdä. Olisiko sitten siksi, että suunnitelmien mukaan miehen pitäisi heilua jatkossa valkokankailla.
Älä enää koskaan ajattele
Kun Lost alkoi pyöriä vuonna 2004, sarja tuntui kertovan autiolla saarella selviytymisestä. With a twist or two. Heti ensimmäisissä jaksoissa lentokoneen pilotti löytyy raadeltuna korkealta puusta, johtajan viitan harteilleen heittävä Jack (tällä kertaa ei Bauer) näkee näkyjä kuolleesta isästään, pyörätuolilla lentokoneeseen rullannut mies pystyykin yht’äkkiä kävelemään ja metsästä kuuluu outoja ääniä. Ehkä saari ei olekaan autio.
Henkilögalleria oli laskelmoidun monikulttuurinen ja miljöö tv-sarjalle niin eksoottinen, että kiehtovan omaperäinen, jatkuvajuoninen ja monimutkainen sarja löysi nopeasti faninsa. Ihmiset halusivat pureskella kysymyksiä tahoillaan ja kehitellä omia teorioita. Suosion myötä kausia tuli lisää, pienemmästä tuli suurempaa ja mysteeri syveni. Saarelta löytyi yhä enemmän outoja paikkoja, symboleita, asioita ja ihmisiä. Uusia arvoituksia esitettiin jatkuvalla syötöllä, vastauksia saatiin vain harvoin. Silloinkin kun johonkin vastattiin, vastaus oli kyseenalainen ja se saattoi tulla epäluotettavalta lähteeltä. Sarjan kirjoittajat ovat myöhemmin myöntäneet, että ensimmäisten kausien ajan he olivat yhtä pihalla kuin katsojat siitä, mitä tuleman pitää. Made it up as they went. Vähitellen myös katsojat ryhtyivät epäilemään, ettei mitään suurta kaiken yhdistävää ratkaisua koskaan tulisikaan, kun jakso jaksolta mutkistuvat elementit alkoivat tuntua keskenäänkin ristiriitaisilta.
Kaiken piti kääntyä hyväksi, kun kolmannen kauden loppupuolella sarjan luojat saivat ABC-televisiokanavalta vahvistuksen sarjan lopullisesta kestosta. Asia lyötiin lukkoon ja julkaistiin lehdistössä; vielä kolme kautta. Fanit huokaisivat helpotuksesta: nyt sarjaan saattoi taas luottaa, koska kirjoittajilla on kolme kautta aikaa vetää juonilangat yhteen ja muodostaa sarjasta yhtenäinen, fiksu kokonaisuus. Mysteerejä oli ilmassa jos jonkinlaisia, mutta kun sarja oli vasta puolivälissä, tekijöillä oli hyvää aikaa muodostaa sarjalle johdonmukainen ja looginen mytologia.
Toisin kävi: kun viides kausi ehti loppuunsa, kaikki oli edelleen täysin sekavaa. Viidennen kauden finaalissa esiteltiin sitten Jacob (hyvä voima) ja Man in Black (paha voima), jonkinlaiset jumalhahmot, jotka pelailivat ikiaikaista peliään ja olivat vastuussa kaikesta saarella tapahtuvasta. Sarjan päähenkilöt olivat käytännössä heidän pelinappuloitaan. MIB halusi pois saarelta ja Jacobin tehtävä oli estää tämä pyrkimys, sillä jos paha voima pääsisi valloilleen, se tarkoittaisi maailmanloppua.
Kuudes eli viimeinen kausi keskittyi pitkälti tällaisen juonikuvion varassa temppuilemiseen. Sarjan aiempaan monivivahteiseen mytologiapotentiaaliin nähden juttu tuntui viime hetkellä keksityltä. Ajatus ilmeisesti oli, että sarjasta saataisiin viimeisellä kaudella punottua jonkinlainen palaset yhdistävä verkko, ja kun kokonaisuus oli siihen mennessä niin sirpaleinen, ainoana vaihtoehtona oli puhaltaa peli poikki ja tehdä jumalallinen väliintulo. Sarjan kolmannella kaudella oli kyllä heitetty ilmaan saaren epämääräinen johtohahmo nimeltä Jacob, jota kukaan ei ollut koskaan nähnyt. Jacobin lopullinen olemus oli kuitenkin tekijöille kaikesta päätellen kolmannella kaudella vielä täyttä hepreaa. Ja neljännellä.
Mutta jumalallinen väliintulokaan ei auttanut. Käsikirjoitukselliset ongelmat jatkuivat yhtä järkyttävinä. Vielä kuudennellakin kaudella sarjaan tuotiin monia uusia hahmoja, joilla ei ollut lopulta mitään merkitystä. Heihin tutustuttiin muutamien jaksojen verran, minkä jälkeen heidät tapettiin pois. Näin muutama jakso oli taas tuhlattu. Fanien ei auttanut kuin odottaa malttamattomina, milloin kirjoittajat paljastavat korttinsa.
Kortteja pimitettiin lopulta finaaliin asti. Se esitettiin 23.5., mutta hihassa ei ollut ässiä. Sarjafinaalin esittämät ratkaisut kuittasivat ehkäpä 30% kaikista sarjan varrella esitetyistä mysteereistä, siinä missä 70% jäi käsittämättömiksi kysymyksiksi.
Edellisessä virkkeessä paino on sanalla käsittämätön. Sarjan luojat ovat moneen kertaan korostaneet, että vastauksien antaminen on tällaisen sarjan kohdalla sikäli hankalaa, että aina joku pettyy. Kaikkia katsojia ei voi miellyttää, kaikkiin kysymyksiin ei voida vastata. Mutta se onkin sivuseikka! Oleellista on se, millä tavalla matkan varrella esitettyihin mysteereihin suhtaudutaan.
En todellakaan ole sitä mieltä, etteikö mystisen sarjan loppuratkaisu saisi jättää asioita auki. Olen päinvastoin ehdottomasti lukion filosofian opettajani kannalla: ”Hiiteen vastaukset, siis mikä olikaan kysymys!” Murheenkryyni on kuitenkin se, että sarjan mysteerit eivät olleet David Lynchin elokuvien kaltaisia mielenmaisemia, vaan ne esitettiin sillä tavalla, että niihin olisi selkeä järkeenkäypä selitys olemassa, ja se selviäisi myöhemmin. Kun sarjafinaalissa tekijät onnistuivat kattamaan ratkaisullaan sarjan mysteereistä hyvällä tahdolla kolmasosan, jäljellejäävä kaksi kolmasosaa ei pelkästään jää selittämättä, vaan on myös TÄYDELLISESSÄ RISTIRIIDASSA tuon ratkaisun kanssa! Ja jos ratkaisu olisi toisenlainen, muut asiat olisivat sen kanssa ristiriidassa. Niin pahasti tekijät ovat mysteerinsä sotkeneet. Ja se on sarjan suurin pettymys.
Eräällä IRC-kanavalla keskustelimme Lostista tämän viimeisen kauden edetessä enenevässä määrin. Viimeistään kauden puoliväliin saavuttaessa luovuimme toivosta. Kanavan topiciksi vaihdettiin ”Älä enää koskaan ajattele”, joka kuvasti tuntemuksiamme sarjaa kohtaan. Kuuden vuoden ajan tekijät pistivät faninsa tekemään ajatustyötä, ratkomaan mysteereitä ja kehittämään teorioita. Sarjan lopussa fanien uskollisuus palkittiin… millä? Mitättömällä pelleilyllä, ala-arvoisella hömpällä. Tekijät eivät itse olleet välittäneet ajatella yhtään! Lostista tuli yhdysvaltalaisen nykytelevision kalleimpia ja pisimpiä vedätyksiä.
Mitä nyt?
Lost ja 24 ovat nyt ohi, mutta 24 päättyi kolmisen kautta liian myöhään ja Lost pilasi kaiken arpomalla hätäisen ratkaisun viime tingassa. Näiden sarjojen jälkeen ei todellakaan jää sellaista tunnetta, että suuri vaihe television historiassa olisi päättynyt, vaikka jotkut lehdet ovat niin väittäneetkin. Sarjat eivät jätä jälkeensä ammottavaa aukkoa, vaan hyviä sarjoja kyllä on. Lukion kemian opettajan ja tämän entisen oppilaan huumebisneksistä kertova Breaking Bad -sarja elää juuri nyt huippuaikojaan ja 1960-luvun mainosbisnekseen sukeltava Mad Men loistaa aikalaiskuvauksena tehden herkullisia vertauksia myös nykyaikaan. Näiden sarjojen käsikirjoituksen tasosta Lost ja 24 voivat vain haaveilla. Jos jo valmistuneita, alusta loppuun onnistuneita sarjoja haetaan, niin 2000-luvun sarjoista The Wire ja Six Feet Under loistavat ylitse muiden. Näitä voin suositella lämpimästi!
