OHJAAJAN SANA

Olen huomannut, että minun huomioni kiinnittävät asiat nähdään usein arkisina. Se hämmästyttää. Kun linja-auto alittaa Tampereen Rautatieaseman sillan, seuraan kuinka tunnelin seinämistä loistavien lamppujen valo poukkoilee ihmisten kasvoilla. Kutomista olen aina ihaillut! Kerran minulla oli tyttöystävä, joka viittoi laulujen sanoja. Tällaiset yksityiskohdat kertovat paljon ihmisestä. Tai mikä mahdollisesti vielä parempaa, antavat ajatuksille luvan liitää.

Kyky ottaa asiat vastaan rauhallisesti ja stressaamatta turhia tuntuu olevan kuolemassa sukupuuttoon maailmassa, jossa tuotannon tehostaminen, loputon kiire, materialistinen oman egon pönkittäminen ja yliampuva kilpailuhenki ovat itsetarkoituksia.

Sodanvastaisten elokuvien tekijät näyttävät usein sodan raakuutta ja vääryyttä. Se on yksi tapa, mutta yhtä hyvin sotaa voisi kuvata pasifistisesti näyttämällä maailman, jossa sotaa ei yksinkertaisesti ole. Samalla tavalla Pimeää vasten tutkii vaivattomuutta subjektiivisesta lähtökohdasta, ehkä naiivistikin. Elokuva ei käy pimeää vasten saarnaamalla, vaan ehdottamalla: se näyttää, millaista elämä voisi olla. Kokonaan vastakkainasettelusta ei kuitenkaan luovuta, vaan saamme nähdä myös ohuen piikin byrokratian mekasta Työvoimatoimiston muodossa.

Arttu Haglund