• INDEX
  • CV
  • SHOWREEL
  • KUVIA
  • BLOGI
  • Viimeisimmät

    • COVID-19 – suuri ilo koko kansalle
    • Poks, sanoi punavihreä kupla
    • Never again -land
    • Presidentti Donald Trump
    • Singalesia
  • Arkistot

    • maaliskuu 2020 (1)
    • huhtikuu 2019 (1)
    • maaliskuu 2019 (1)
    • marraskuu 2016 (1)
    • marraskuu 2012 (2)
    • helmikuu 2012 (1)
    • tammikuu 2012 (1)
    • elokuu 2011 (1)
    • heinäkuu 2011 (1)
    • toukokuu 2011 (1)
    • huhtikuu 2011 (2)
    • maaliskuu 2011 (1)
    • helmikuu 2011 (1)
    • tammikuu 2011 (1)
    • joulukuu 2010 (1)
    • lokakuu 2010 (1)
    • syyskuu 2010 (1)
    • elokuu 2010 (1)
    • heinäkuu 2010 (1)
    • toukokuu 2010 (3)
    • huhtikuu 2010 (4)
  • Kategoriat

    • demoscene
    • elokuva
    • kirjallisuus
    • matkailu
    • musiikki
    • pelit
    • politiikka
    • tv
    • urheilu
    • yhteiskunta
  • Avainsanat

    24 aika alkoholi amazement assembly balkan barcelona belgrad breakpoint bristol david lynch donald trump dubrovnik elokuu finnkino guggenheim homofobia intti jalkapallo jussi halla-aho lost lucasarts mainostus malesia maradona media metro michael jackson mindy moby monkey island mostar mulholland drive raptori ratikka sarajevo singapore sosiaalinen media taik tekijänoikeudet terrorismi twin peaks uskonto vaalit x-files
  • Suosittelen

    • Alussa oli sana
    • Dokblog
    • En vaan osaa!
    • Friends of Irony
    • Kamera ja kynä
    • Mummo

Artikkelit aiheesta ‘elokuva’

« Vanhempia merkintöjä

Never again -land

14.3.2019

Michael Jackson on aina ollut äärimmäisen ristiriitainen tapaus. Yhtäältä nerokas muusikko, pistämätön vokalisti, tanssija vertaa vailla ja hyväntekijä, joka on tuottanut iloa sadoille miljoonille ihmisille. Toisaalta oman lapsuutensa menettänyt ja epämääräiseen, lapsuuden ja aikuisuuden väliseen tilaan jumiutunut eksentrinen, moniongelmainen, plastiikkakirurgiaan haksahtanut hörhö, joka on kohdannut toistuvasti puistattavia syytöksiä lasten hyväksikäytöstä.

Olen itse kovasti fanittanut Jacksonin musiikkia 1990-luvun alkupuoliskolta asti ja sittemmin katunut sitä, että HIStory-kiertueen Helsingin keikka jäi minulta väliin. Albumit Off the Wall ja Thriller sekä monet tuoreemmatkin tekeleet ovat yksinkertaisesti huikeita ja jaksavat temmata mukaansa yhä uudelleen. YouTubesta on myöhemmin tullut ahmittua tuntikausia myös live-esiintymisiä, kuolema 2009 oli järkytys ja vielä This Is It -dokkarikin piti päästä näkemään.

Viime aikoina kullanarvoisen Me too -liikkeen myötä moni omissa silmissäni merkittävä kulttuurihenkilö, kuten Kevin Spacey ja Louis CK on paljastunut siviilielämässään, noh, vähintäänkin muita ihmisiä toiminnallaan (ja valtansa avulla) satuttaneeksi tapaukseksi. Tuore dokumentti Leaving Neverland (2019) on kuitenkin vielä aivan oma lukunsa ja varmasti kelle tahansa Michael Jacksonin fanille tuskallinen kokemus. Kylmäävän vastaansanomattomasti käy selväksi, että mies oli ihmishirviö. Aiemmin ikäviä huhuja saattoi hyssytellä itsekseen todeten esimerkiksi, ettei artisti koskaan saanut tuomiota – mitä jos kaikki tosiaan onkin vain kateellisten panettelua ja rahan perässä juoksemista – mutta tämän dokkarin jälkeen asiasta ei valitettavasti jää epäilyksen häivää.

Leaving Neverland on myös vaikuttavin näkemäni kuvaus siitä, miten kauaskantoiset seuraukset hyväksikäytetyksi joutuminen voi istuttaa lapseen, ja kuinka kauan (vuosikymmeniä) voi vaatia, että tapahtuneen ylipäänsä kykenee tiedostamaan ja hyväksymään, jotta parantumisprosessi voi alkaa. Suosittelen katsomaan dokumentin lisäksi myös Oprah Winfreyn After Neverland -keskustelun.

Jacksonin biisit ovat tietenkin yhä mahtavia ja tanssiesitykset upeita sellaisenaan. Sanotaankin, että taideteoksilla on itseisarvo ja niitä voidaan arvioida tekijästään irroitettuna. Mutta onko se aina mahdollista? Silloinkin, kun tuo tekijä on popin kuningas, jonka veroista maailmanlaajuista tähteä ei välttämättä koskaan enää tule? Ja joka on jättänyt jälkeensä syviä psyykkisiä haavoja kenties kymmenille pienille pojille?

Minulla ei ole kysymykseen yksinkertaista vastausta. On sääli, että suurin nerous tuntuu kovin usein pulppuavan äärimmäisen ongelmallisista ihmisistä. Oli kyse sitten Pablo Picassosta, Steve Jobsista tai Ingmar Bergmanista, monet merkittävät ihmiset ovat siviilissä aivan sietämättömiä ja kohtelevat läheisiään surkeasti. Jos asettaisimme hypoteettisen imperatiivin, jonka mukaan kaikkien valtaansa väärinkäyttäneiden ihmisten aikaansaannokset oman työnsä parissa tulisi hävittää iäksi, luulen että määräys vetäisi kulutuksesta pois niin paljon tuotteita ja teoksia ja muutos kulttuurissamme olisi niin valtava, ettei kovin moni olisi siihen valmis.

Michael Jackson on joka tapauksessa syyllistynyt paljon rankempiin ja vastenmielisempiin tekoihin kuin moni muu. Miten Jacksonin musiikin kuuntelemista, jos siihen pystyy, voi siis enää perustella itselleen? Yhden näkökulman asiaan esitti parempi puoliskoni, oman pienen poikani äiti. Koska Jackson on kuollut, ei enää tarvitse miettiä ainakaan sitä, että kuuntelemalla musiikkia olisi osaltaan rahoittamassa ja mahdollistamassa lasten hyväksikäyttöä. Neverlandia ei enää ole, ja rahoja kerää nyt perikunta. Tämä onkin ehkä ainoa hitusen lohdullinen ajatus, joka tähän hätään tulee mieleen.

Avainsanat: michael jackson
Aihe: elokuva, musiikki, yhteiskunta | Jätä kommentti »

Singalesia

21.11.2012

Hei kuule Suomi. Olen palannut hienolta matkalta idän kuumuudesta. Arvostan viileyttäsi.

Luvassa on blogikirjoitus reissusta. Mutta ensin julkaisen kuvia. ”Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa”, kuuluu tuttu toteamus, vaikka kuvahan vain näyttää. No, Singaporen ja Malesian hikisistä tunnelmista kertyi yli 1300 videolle vangittua hetkeä; ottoja, joiden jokainen sekunti koostuu 25 kuvasta. Paljon on siis näytettävää.

Sääntönä oli, että elokuvan ottojen tuli olla 1-3 sekunnin mittaisia. Tästä huolimatta valmiin videon kesto on lähes 25 minuuttia. Rajoite ei ollut helppo: moni hetki olisi kaivannut pidempää kestoa, niinpä paikoin kuvasin myös kolmea sekuntia pidempiä ottoja. Niitä piti kuitenkin lyhentää leikkauspöydällä sopivan mittaisiksi, sillä halusin pitää alkuperäisajatuksesta kiinni, syteen tai saveen.

Muita hienosäätöjä materiaalille ei ole tehty, eli kuva ja ääni tulevat sellaisinaan suoraan kamerasta. Kamerana oli Canonin 7D, mutta video sisältää myös muutaman Nokia N9:llä ja Canonin pokkarikameralla napatun pätkän. Paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki videon kuvat esitetään alkuperäisen kronologian mukaisesti.

Lopputuloksesta voi varmasti olla montaa mieltä – en ole varma, miten katsoja suhtautuu sinänsä muodikkaaseen tiheään kuvaleikkaukseen, kun leikkauskohtien ääniä ei olekaan totuttuun tapaan tasoiteltu jatkuvuusleikkauksen ehdoilla, vaan skarvit ovat paikoin jopa väkivaltaisia. Itse olen videoon kuitenkin tyytyväinen. Se antaa jokseenkin autenttisen kuvan matkan eri vaiheista ja niistä hetkistä, joita saimme kokea kahden viikon aikana. Jotkut hetkistä ovat hyvinkin elokuvallisia, jotkut enemmän humoristisia muistiinpanoja, jotkut jotain ihan muuta. Esimerkiksi eläimet ovat kai lähinnä söpöjä. Niin kuin käärme.

Videon voit katsoa tästä:

Avainsanat: malesia, singapore
Aihe: elokuva, matkailu | Jätä kommentti »

Ensimmäinen kerta

1.11.2012

Edellisestä blogimerkinnästäni tulee tänään kuluneeksi tasan 9 kuukautta. Jos se on riittävän pitkä muhimisaika uudelle ihmiselämälle, ehkä minäkin voin taas sanoa jotain. Merkintäni ovat olleet yleensä johdonmukaisia yhden aiheen pohdiskelmia. Tästä tulee kuitenkin sekametelisoppaa ja ajatusvirtaa. Ollos varoitettu.

Kirjoitin viimeksi haavistolaisuudesta alkuvuoden 2012 ilmiönä. Hämmentävää on, että alkuvuoden 2012 ilmiöksi se myös jäi. Eivätkö Vihreät nähneet huimassa nosteessa mitään potentiaalia jatkolle? Haavisto vetäytyi koloonsa ja uudetkin vaalit tulivat ja menivät. Niitä, kunnallisvaaleja 2012, ei voi kuitenkaan ohittaa mainitsematta seuraavaa: ensimmäistä kertaa missään vaaleissa ehdokkaani pääsi läpi. Kyse oli Anna Vuorjoesta ja Helsingin valtuuston Vasemmistoliiton viimeisestä paikasta. Eroa seuraavaan ehdokkaaseen jäi vain kolme ääntä. Tuli selväksi, että jokainen ääni on tärkeä.

Vaikka olen jo pitkään mieltänyt itseni punavihreäksi, tämä oli ensimmäinen kerta kun äänestin Vasemmistoliiton ehdokasta. Eka kerta on melkein aina hieno juttu, ja sen sai nyt kokea myös ystäväni Ismo Kiesiläinen. Ja elää minuakin vanhemmaksi ennen kuin nappasi. Hänen ehdokkaansa oli Jukka Relander, jota itse äänestin viime eduskuntavaaleissa.

Ismoa tämä merkintä ei jätäkään rauhaan ihan noin vain, vaan on mainittava toinenkin eka kerta. Vuodesta 1999 lyhytelokuvia taiteillut Ihmiskunnan ainoa toivo -ryhmä valittiin historiallisesti Kettupäiville vuosikausien yritysten jälkeen. Nykyään Helsingin lyhytelokuvafestivaalit -nimellä henkseleitään paukutteleva tapahtuma päätti samalla vaivalla järjestää varsinaisen luokkakokouksen, sillä ammattilaisfiktioiden sarjassa kilpailevat tänä vuonna myös minun ja Oskari Sipolan elokuvat. IRC-logeihini on taltioitunut vuosien varrella lukemattomia samaisen kolmikon debatteja elokuvan olemuksesta ja sitä, että kehumme kilpaa toistemme tuotoksia. Ensi-iltatilaisuudet poislukien keskustelu on kuitenkin tapahtunut lähinnä ykkösinä ja nollina, kunnes viime keväänä järjestimme ensimmäistä kertaa illanistujaiset tehdäksemme samaa kasvotusten. Nyt marraskuussa sitten ihan kilpaillaan. Aikamoista! Mutta valitettavasti minä en ole paikalla.

Vuodesta 2001 vuoteen 2006 en käynyt lainkaan ulkomailla. Sen jälkeen olen käynyt joka vuosi. Keväällä 2007 New Yorkissa ja keväällä 2008 Pariisissa, kesällä 2009 interreilillä ympäri Keski-Euroopan, kesällä 2010 Barcelonassa ja kesällä 2011 Balkanilla. Tänä kesänä en ulkomaille ehtinyt, sillä päätimme hakea kaverini Vesa Kuosmasen kanssa opetus- ja kulttuuriministeriöltä rahoitusta elokuvakasvatushankkeen toteuttamiseen. Rahoitus järjestyi ja niinpä kesä ja syksy ovatkin vierähtäneet iloisesti hankkeen parissa. Kyse on Kaikki kuvaa -elokuvakasvatussivustosta, joka opettaa suoraan kouluikäisille elokuvantekoa videotutoriaalien avulla. Ensimmäisen kerran (!) esittelemme tuottamaamme materiaalia Suomen mediakasvatuskentälle Jyväskylässä 27.11. Luova Mä! -seminaarissa. Traileri on kuitenkin jo katsottavissa.

Ennen sitä on kuitenkin luvassa tämänvuotinen ulkomaanmatka. Toistaiseksi itäisin paikka, jossa olen käynyt, on Lappeenranta. Nyt se jää kauas taa, kun lähden valloittamaan Aasiaa Singaporen ja Malesian merkeissä, hyväksi havaitussa matkaseurassa! Purkanjauhaminen alkaa jo huomenna ja reissu kestää kaksi viikkoa. Mahanpohjassa on alkanut kutitella oikeastaan vasta tänään, kun lähtö todella lähestyy. Lentokone käynnistää moottorinsa perjantaina iltamyöhään ja lennettyämme kellon ympäri saavumme perille 17:30. Kokonainen aamu häviää siis elämästämme aikavyöhykkeiden viidakossa.

Matkan jälkeen luvassa on kaksi asiaa: edellisten matkojen tavoin perusteellinen kertomus matkan kommelluksista tässä blogissa ja tällä kertaa myös lomavideo. Jälkimmäisessä noudatan Ismon kehittelemää, Lars von Trierin ja kumppaneiden rajoitemasokismiin pohjautuvaa dogmaa, jonka mukaan jokaista hetkeä saa kuvata vain 1-3 sekuntia. Olen pitkien kuvien ystävä, mutta ihastuin Ismon videoon siinä määrin, että päätin kokeilla. Mukana kulkee Canon EOS 7D, joka ei suinkaan ole helpoin väline nopeiden havaintojen poimimiseen matkan varrelta linssinvaihdoksineen kaikkineen, mutta yrittänyttä ei laiteta.

No niin. Pitkä, vaarallinen lento lähtee huomenna. Bert Ljungin ja Åke Nordinin isien tapoja mukaillen kohottakaamme siis henkinen lokkipelottimen malja.

Avainsanat: malesia, singapore
Aihe: elokuva, matkailu, politiikka | Jätä kommentti »

« Vanhempia artikkeleita

Artikkelit (RSS) ja Kommentit (RSS).

arttu.haglund at gmail.com | 050-5369279
(c) Arttu Haglund 2022