Michael Jackson on aina ollut äärimmäisen ristiriitainen tapaus. Yhtäältä nerokas muusikko, pistämätön vokalisti, tanssija vertaa vailla ja hyväntekijä, joka on tuottanut iloa sadoille miljoonille ihmisille. Toisaalta oman lapsuutensa menettänyt ja epämääräiseen, lapsuuden ja aikuisuuden väliseen tilaan jumiutunut eksentrinen, moniongelmainen, plastiikkakirurgiaan haksahtanut hörhö, joka on kohdannut toistuvasti puistattavia syytöksiä lasten hyväksikäytöstä.

Olen itse kovasti fanittanut Jacksonin musiikkia 1990-luvun alkupuoliskolta asti ja sittemmin katunut sitä, että HIStory-kiertueen Helsingin keikka jäi minulta väliin. Albumit Off the Wall ja Thriller sekä monet tuoreemmatkin tekeleet ovat yksinkertaisesti huikeita ja jaksavat temmata mukaansa yhä uudelleen. YouTubesta on myöhemmin tullut ahmittua tuntikausia myös live-esiintymisiä, kuolema 2009 oli järkytys ja vielä This Is It -dokkarikin piti päästä näkemään.

Viime aikoina kullanarvoisen Me too -liikkeen myötä moni omissa silmissäni merkittävä kulttuurihenkilö, kuten Kevin Spacey ja Louis CK on paljastunut siviilielämässään, noh, vähintäänkin muita ihmisiä toiminnallaan (ja valtansa avulla) satuttaneeksi tapaukseksi. Tuore dokumentti Leaving Neverland (2019) on kuitenkin vielä aivan oma lukunsa ja varmasti kelle tahansa Michael Jacksonin fanille tuskallinen kokemus. Kylmäävän vastaansanomattomasti käy selväksi, että mies oli ihmishirviö. Aiemmin ikäviä huhuja saattoi hyssytellä itsekseen todeten esimerkiksi, ettei artisti koskaan saanut tuomiota – mitä jos kaikki tosiaan onkin vain kateellisten panettelua ja rahan perässä juoksemista – mutta tämän dokkarin jälkeen asiasta ei valitettavasti jää epäilyksen häivää.

Leaving Neverland on myös vaikuttavin näkemäni kuvaus siitä, miten kauaskantoiset seuraukset hyväksikäytetyksi joutuminen voi istuttaa lapseen, ja kuinka kauan (vuosikymmeniä) voi vaatia, että tapahtuneen ylipäänsä kykenee tiedostamaan ja hyväksymään, jotta parantumisprosessi voi alkaa. Suosittelen katsomaan dokumentin lisäksi myös Oprah Winfreyn After Neverland -keskustelun.

Jacksonin biisit ovat tietenkin yhä mahtavia ja tanssiesitykset upeita sellaisenaan. Sanotaankin, että taideteoksilla on itseisarvo ja niitä voidaan arvioida tekijästään irroitettuna. Mutta onko se aina mahdollista? Silloinkin, kun tuo tekijä on popin kuningas, jonka veroista maailmanlaajuista tähteä ei välttämättä koskaan enää tule? Ja joka on jättänyt jälkeensä syviä psyykkisiä haavoja kenties kymmenille pienille pojille?

Minulla ei ole kysymykseen yksinkertaista vastausta. On sääli, että suurin nerous tuntuu kovin usein pulppuavan äärimmäisen ongelmallisista ihmisistä. Oli kyse sitten Pablo Picassosta, Steve Jobsista tai Ingmar Bergmanista, monet merkittävät ihmiset ovat siviilissä aivan sietämättömiä ja kohtelevat läheisiään surkeasti. Jos asettaisimme hypoteettisen imperatiivin, jonka mukaan kaikkien valtaansa väärinkäyttäneiden ihmisten aikaansaannokset oman työnsä parissa tulisi hävittää iäksi, luulen että määräys vetäisi kulutuksesta pois niin paljon tuotteita ja teoksia ja muutos kulttuurissamme olisi niin valtava, ettei kovin moni olisi siihen valmis.

Michael Jackson on joka tapauksessa syyllistynyt paljon rankempiin ja vastenmielisempiin tekoihin kuin moni muu. Miten Jacksonin musiikin kuuntelemista, jos siihen pystyy, voi siis enää perustella itselleen? Yhden näkökulman asiaan esitti parempi puoliskoni, oman pienen poikani äiti. Koska Jackson on kuollut, ei enää tarvitse miettiä ainakaan sitä, että kuuntelemalla musiikkia olisi osaltaan rahoittamassa ja mahdollistamassa lasten hyväksikäyttöä. Neverlandia ei enää ole, ja rahoja kerää nyt perikunta. Tämä onkin ehkä ainoa hitusen lohdullinen ajatus, joka tähän hätään tulee mieleen.