Lauantai-iltana 7.3. pokkasin Porton kansainvälisillä elokuvajuhlilla kriitikkopalkinnon esikoisohjauksestani Poissa. COVID-19 jylläsi tuolloin jo Euroopassa, etenkin Pohjois-Italiassa, mutta Portugalissa orastavaa pandemiaa ei olisi voinut huomata mistään. Vain viikkoa myöhemmin festivaalimatka tuntui kuitenkin kaukaiselta muistolta. Muutamissa päivissä uusi koronavirus rynnisti rytinällä läpi mantereen ja muutti kaiken.
Yht’äkkiä elämme keskellä tulevien historiankirjojen sivuja. Tällaista ei ole tapahtunut ”koskaan aiemmin”, siis ei vanhempieni elinaikana, hädin tuskin isovanhempienikaan. Sadan vuoden takainen espanjantauti on selkein vertailukohta. Modernissa yhteiskuntajärjestelmässämme hygienian ja terveydenhuollon osalta porhalletaan ainakin länsimaissa eri sfääreissä, mutta niin ikään eritasoisen globalisaation myötä tartuntoja kertynee vähintään samalla mitalla. Tappavuudeltaan koronavirus vaikuttaa onneksi huomattavasti armollisemmalta, vaikka tietysti jokainen uhri on liikaa.
Siinä missä jumalaapelkäävä en ole, luonnon edessä polvistun. Ihminen on aliarvioinut luonnonvoimia läpi vuosisatojen, kohtalokkain seurauksin. Olenkin taipuvainen ajattelemaan, että tietyllä tavalla maapallo tuntuu pitävän itsestään huolta. Siksi en voi väistää sitäkään ajatusta, että tämän epidemian puhkeaminen juuri nyt saattaa olla muutakin kuin sattumaa. Jäätiköiden sulaminen, sademetsien tuhoaminen, maastopalot, ylipäänsä luonnon monimuotoisuuden radikaali supistuminen ja monet muut tekijät, jotka pitkälti ihmisen ahneudesta johtuvat, ovat ajaneet pallomme ahtaalle – ainakin mitä ihmisen elämän jatkumiseen tulee. Ei ole ihme, jos palloa ottaa päähän.
Viimeistään 2010-luvun aikana on käynyt selväksi paitsi se, että ilmastonmuutosta ei pysäytetä yksittäisten ihmisten henkilökohtaisilla ratkaisuilla, myös se, ettei päättäjillä ole pokkaa tarpeeksi mittaviin muutoksiin ennen kuin on liian myöhäistä. Ympäristöstä huolestuneet ihmiset olivat siis jo menettäneet toivonsa… kun yht’äkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. “Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle.” No niin, no niin.
Mutta mieti: niin katala kuin COVID-19 onkin muuttaessaan kaiken… tai siis, sulkiessaan ylikansalliset yhtiöt, tehtaat ja kaivokset, minimoidessaan lentoliikenteen, pakottaessaan kuluttajat lukkiutumaan koteihinsa… niin katso: kasvihuonepäästöt vähenevät dramaattisesti. Venetsiassa kanaalien vesi kirkastuu. On aivan kuin Äiti Maa haluaisi vielä kerran näyttää meille, millaista kaikki voisi olla!
Tämä on kuitenkin väliaikaista. Pandemia häiritsee elämäämme puolisen vuotta, pahimmillaankin pari vuotta. Sitten se hiipuu pois ja elämä asettuu taas uomiinsa. Koettelemus on siihen mennessä varmasti jättänyt jälkensä meihin kaikkiin, mutta kuinka moni meistä on ottanut siitä todella opikseen? On syytä ymmärtää, että COVID-19 on nappikauppaa edessä siintävään ympäristökatastrofiin verrattuna. Ja se ei mene parissa vuodessa ohi.
Esimerkillisen vakuuttavasti kovassa paikassa esiintynyt pääministerimme Sanna Marin on hallituksensa kera asettanut kansakuntamme nopealla aikataululla poikkeustilaan ottamalla käyttöön valmiuslain, jonka soveltamisesta on aiemmin ollut olemassa vain teorioita. Taistoon yhteistä vihollista vastaan on herätty maailmanlaajuisesti ennennäkemättömällä vakavuudella. Vaadittiin siis virus, joka homo sapiensin sai heräämään – ja yhdistymään.
Jos vastaavanlainen määrätietoisuus saataisiin kanavoitua myös ympäristökriisiin, ihmiskunnalla ei olisi mitään hätää. Paino on sanalla jos.
