Kiinnostukseni elokuviin sai hieman yllättäen alkunsa tietokoneisiin keskittyneestä
Vielä merkittävämpi etappi matkan varrella oli Voionmaan opiston elokuva- ja tv -linja, jonka kävin vuosina 2003-04. Assembly oli iskenyt ensimmäisen kipinän, mutta leffojen tekeminen oli ollut lähinnä hauskaa puuhastelua kavereiden kesken. Voionmaan opistolla pääsin elämään 10 kuukautta elokuvan maailmassa ja näin ensimmäistä kertaa kaksi minuun syvästi vaikuttanutta elokuvallista teosta, joiden molempien takana oli häärinyt mies nimeltä David Lynch, josta sittemmin kehkeytyi lempiohjaajani. Toinen näistä teoksista oli Mulholland Drive, maailman paras elokuva. Toinen teoksista taas ei ollut elokuva, vaan tv-sarja Twin Peaks. Toisella tuotantokaudella Lynch jätti sarjan ja se lähti omille raiteilleen, mutta ensimmäinen kausi on järkyttävän upeaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Kun päähenkilö Dale Cooper nähtiin sarjan toisessa jaksossa pitämässä esitelmää Dalai Lamasta ja uneksimassa punaisesta huoneesta, jossa puhutaan väärinpäin ja kääpiö tanssii letkeän jazzin tahdissa, alkoi television historiassa uusi luku. Sarja saavutti ansaitusti kulttimaineen ja monet nykyisistä tv-sarjoistakin ovat Twin Peaksille paljon velkaa.
Tämän pitkähkön alustuksen jälkeen pääsemmekin merkinnän varsinaiseen aiheeseen. Kirjoitan nyt televisiosta, koska se on roikkunut mielessäni aina silloin tällöin jo vuosien ajan. Viime aikoina nämä ajatukset ovat nousseet taas pintaan. Erään elokuvafriikin kaverini kanssa olemme huomanneet hiljattain katsoneemme todella paljon tv-sarjoja – niin paljon, että välillä elokuvat ovat saaneet jäädä jopa kuukausiksi melkein kokonaan. Mutta minähän olen kiinnostunut elokuvien tekemisestä. Miten siis voi tulla eteen tilanne, jossa televisio kiehtoo enemmän?
Tv on väheksytty elokuvan muoto. Nyt en siis puhu uutisista tai ajankohtaisohjelmista, vaan draamasarjoista ja dokumentaareista, tai vaikkapa ns. tv-elokuvista. Niille ei suoda samaa arvostusta kuin pitkälle elokuvalle, jota monet pitävät synonyyminä elokuva-sanalle. Yksi alalaji on myös lyhytelokuva, jolle ei esityskanavaa festivaalien ja harvojen tv-ohjelmapaikkojen ohella ole siunaantunut, niinpä sitäkään ei suuri yleisö tunne tai tunnusta. Joka tapauksessa pitkällä elokuvalla on tietty status. Sellaisen tekemisen sanotaan olevan ”jokaisen ohjaajan unelma” ja kaikki muu on vain harjoittelua sitä varten. Tv:tä väheksytään myös joidenkin elokuvantekijöiden keskuudessa. Miksi?
Yksi syy on varmasti raha. Budjetit ovat pienempiä ja siksi kaikki on rajoitetumpaa. Vai onko? Eihän pienempi rahamäärä ole aina laadukkaamman lopputuloksen tae, vaan usein nimenomaan päinvastoin. Hollywood-blockbusterit ovat mitä ovat, ja tulevaisuus näyttää yhä synkemmältä. Uudet ideat tai elokuvan (tai muidenkaan taiteiden) käännekohdat eivät ole juuri koskaan olleet suoraan sidoksissa rahaan. Tiukat tuotanto-olosuhteet varmasti ärsyttävät tekijöitä, mutta myös pakottavat keksimään uusia ratkaisuja saman toteuttamiseen huonommin resurssein. Tätä ei pidä ymmärtää väärin: on lohdutonta, jos tv-sarjaan suhtaudutaan täysin elokuvan kaltaisesti, niin että ainoana erona nähdään huonommat resurssit. Tällaisen ajattelumallin sijaan pitäisi hyväksyä elokuva elokuvana ja osata ajatella tv-sarja erilaisena tekemisen muotona.
Paras tv-sarja syntyy keskittymällä sen olemukseen; niihin seikkoihin, joihin tv-sarjassa voi syventyä paremmin kuin elokuvassa. Jos ajatellaan fiktiota, sarjamuodossa hahmoja voi olla paljon enemmän ja niistä on mahdollista puristaa paljon enemmän irti. Juonikuvioita voi pyöritellä paljon monipuolisemmin. Koska rahaa ei ole niin paljon pelissä, saattaa olla mahdollista ottaa enemmän riskejä. Ja tietenkin: on aikaa. Elokuva kestää vajaat kaksi tuntia. 12-osainen sarja voi kestää 12 tuntia. Siinä ajassa ehtii vaikka mitä. Dokumentaarisia tv-sarjoja on näkynyt tarjonnassa selvästi vähemmän (ja kun mieleen ensimmäisenä tulee tosi-tv -ilmiön pahimpiin huttuihin lukeutuva Big Brother, tilanne on huolestuttava), mutta uskon, että dokumentaarisen elokuvan ja sarjamuodon onnistuneesta synteesistäkin voisi syntyä jotain hienoa.
Nyky-yhteiskunnassa sarjamuodolla on toinenkin aikaan liittyvä etu. Kaksituntiseen elokuvaan verrattuna 12 tuntia on toki pitkä aika uhrattavaksi yhdelle ohjelmalle, mutta sepä jakautuukin kahteentoista osaan! Yksi jakso kestää vain tunnin, joka on puolet elokuvan kestosta. Digitaalisella aikakaudella tv-kanavien esitysaikataulut eivät enää sanele sarjoja seuraavien ihmisten vapaa-ajan rytmiä, vaan elokuva tai tv-sarjan jakso katsotaan yhä useammin nauhoitettuna tai netistä ladattuna sopivan hetken tullen. Jos sitten yhden jakson katsottuaan huomaa, että aikaa on vielä toinenkin tunti, saattaa katsoa toisenkin jakson. Näin minulle on käynyt lukemattomia kertoja. Mutta kahden tunnin yksittäinen pätkä tuntuu heti vaikeammin järjestettävältä.
Huomaan omissa näkemyksissäni mielenkiintoisen ristiriidan. Tampereen koulun opintojeni aikana turhauduin käsikirjoittamisen asemaan ainoana ja sokeasti luotettuna fiktioelokuvan suunnittelumetodina. Kirjoitin kyseisestä aiheesta lopulta myös opinnäytetyöni. Jos kritisoidaan käsikirjoitusta, samaan soppaan putoaa helposti tarinallisuus ja kritiikki sitä kohtaan (johon en tosin keskity opinnäytetyössäni). Tämän portfolion index-sivulla mainitsen, että elokuva ei kerro, vaan se näyttää. Ja niinhän se on. Valokankaalla tai tv-ruudulla nähdään kuvia. Ei muuta. Kuvat eivät kerro mitään. Mahdollinen kertomus rakentuu katsojan päähän peräkkäisiä kuvia tulkitessa ja niiden välisiä yhteyksiä inhimillisesti muodostaessa. Sama toimii toisinpäin: hyvän romaanin parissa kuvat rakentuvat lukijan päähän. Elokuvaa voi toki käyttää tarinankerrontaan, siitä syystä että ihminen mielellään lähtee siihen leikkiin mukaan, yhdistelemään asioita vaistomaisesti, vaikka sitten kuvia. Mutta se on ihmisen vahvuus, ei elokuvan. Elokuvan vahvuus on sen luontaisessa kyvyssä vangita kuviksi todellisuus ja aika – hetkissä, tunnelmissa, emootioissa.
Ristiriita, jonka mainitsin, on se, että tässä merkinnässä nimenomaan kehun sarjamuotoa siitä, että se mahdollistaa monimutkaisemmat juonikuviot. Eli nostan tavallaan esiin sen saman tarinakeskeisyyden, jota elokuvissa kritisoin. Totta puhuen huomaan, että tämän solmun avaaminen tuottaa hankaluuksia, varsinkin kun mainitsin myös että sarjat kiehtovat minua välillä elokuvia enemmän. Syynä saattaa olla se, että minulla on hyvä mielikuvitus ja pidän tarinoista, mysteereistä ja ongelmien selvittämisestä. Mystinen tai monimutkainen tv-sarja voi tarjota tilaisuuden näiden tarpeiden tyydyttämiseen. No mutta, jos kerran toisinaan kaipaan juuri tarinaa, miksi sitten tyydyn sekundavaihtoehtoon eli tv-sarjaan? Miksi en tartu johonkin oivalliseen romaaniin ja ala ahmia? Täytynee tunnustaa: olen laiska lukemaan. Niin syvästi kuin olenkin tietoinen kirjallisuuden tarjoamista nautinnoista, en usein yksinkertaisesti jaksa lukea. Siinä teen hallaa itselleni. Toivottavasti muut ovat ahkerampia.
—
Nyt kun olen asiaa mietiskellyt, alkaa tuntua siltä, että tarinallisuuspainotuksesta johtuva epäelokuvallisuus jollain tavalla sopii paremmin tv-sarjaan kuin elokuvaan, vaikka molemmissa onkin kyse liikkuvista kuvista. Elokuva tähtää enemmän yksittäiseen ja yhtäjaksoiseen elämykseen, kun taas viikosta toiseen pyörivälle tv-sarjalle jatkokertomus on luonteva selkäranka.
Siinäpä onkin hyvä perustelu tv:n väheksynnälle elokuvallisuutta peräänkuulutettaessa: epäelokuvallisuus!
