Lauantai-iltana kävelin Bristolin oviaukosta sisään. Sinisenvihreät penkit ja hieno sali avautuivat edessäni viimeistä kertaa. Kyseessä oli vuonna 1961 toimintansa aloittaneen elokuvateatterin viimeinen viikonloppu.

Helsingin keskustan Aikatalossa sijaitsevaan Bristoliin liittyy mielessäni monia muistoja. Mummini vei minut ja pikkusiskoni sinne katsomaan Lion Kingia. Silloin istuin parvekkeen ensimmäisen rivin keskellä ensimmäistä kertaa ja se oli mahtavaa. Yläasteella kadehdin kaveriani, joka ylpeili käyneensä katsomassa siellä Se7enin, vaikka leffa oli K-16. Samassa salissa katsoin myös ainoan elokuvan, jonka näytöksestä olen halunnut lähteä kesken pois – The Real McCoyn.

Heinäkuussa 1998 kävin Bristolissa katsomassa ensi-illassa The X-Files: Fight the Future -elokuvan, joka toimi lähtölaukauksenani kyseiselle tv-sarjalle, ja samalla vaikka mille muulle. X-fiiliyteni alkutaipaleella tutustuin netissä kohtalotovereihini, jotka olivat yhtä lailla hulluna sarjaan. Joistain näistä ihmisistä muodostui hyviä kavereitani, joihin nykyäänkin pidän päivittäin yhteyttä.

Bristol oli monessa käänteessä mukana. Siitä tuli lempisalini, se oli parempi kuin mikään muu. Liput maksoivat 45 markkaa, kun muualle pääsi neljällä kympillä. Mutta se oli sen arvoista.

Helsingin elokuvateattereiden tilanne pahenee koko ajan: kiihtyvä multiplex-pelleily kaataa saleja kuin suomipoika ryssiä talvisodassa. Kohta Hollywoodin 3D-kuraa pääsee pakoon vain Orioniin. Ja mikä siinä on, että kauppakeskuksia tulee koko ajan lisää? Legendaarinen Strindbergin kahvilakin heivattiin Kämp Gallerian alta. En tiedä mitä Bristolin tilalle tulee, mutta tavaratalosta on senkin kohdalla ollut puhetta.

Strindbergillä riitti nimekkäitä puolestapuhujia ja lopulta Kämp Galleria taipui antamaan kahvilalle uudet tilat, joissa toiminta jatkuu ensi kesänä. Bristolin puolesta puhuminen ei tainnut kiinnostaa ketään.

Niin tai näin, selvää oli se, että lauantai-illan näytös tarkoitti minulle jäähyväisiä. Elokuvana esitettiin tilaisuuden arvoinen Il buono, il brutto, il cattivo. Olin nähnyt tämän italowesternien kärkinimen jo monesti, mutta katsomiskokemus ei koskaan ennen ollut ollut näin vaikuttava. Monien mahtavien kohtausten joukosta lempparikseni nousi nyt jopa hieman yllättäen Tucon ja hänen veljensä tapaaminen. Kuin puolihuolimattomasti tuohon rähjäiseen symppikseen, ”rumaan”, piirtyy aivan erityinen ulottuvuus, joka tekee hahmosta todellisen. Elämykseen vaikutti osaltaan varmasti myös se, että sali oli aivan täynnä ja yleisö ensiluokkaista – viimeinen kuva sai preerian halki raikuvat aplodit.

Vedin takin niskaan, astelin rappuset alas, loin viimeisen silmäyksen taakse ja poistuin lumipyryyn. Se siitä. Koko juttu tuntui lähinnä huonolta vitsiltä. Mutta ei. Blondien sanoin: ”It’s not a joke, it’s a rope, Tuco. Now I want you to get up there and put your head in that noose.”