Huomenna alkaa vuosittainen Assembly-tietokonetapahtuma, joka täyttää pimennetyn Hartwall-areenan tietokoneilla ja vilkkuvaloilla neljän päivän ajaksi. Olen osallistumassa yhdettätoista kertaa, kuudetta kertaa järjestäjänä. Kaikille vieraille lähetettiin tänään sähköposti, jossa mainostettiin tapahtuman ohjelmaa. Konserteista nostettiin esiin odotettu esiintyjä: ”Heti torstaina monituhatpäisen yleisön eteen nousee Machinae Supremacy, chip- ja metallimusiikkia yhdistävä norjalainen bändi, jonka legendaarinen keikka vuonna 2002 Assyillä räjäytti potin. Nyt vedetään vähintään 10 x kovempaa.”
Machinae Supremacy tosiaan yhdistelee chippiä ja metallia, mutta bändi on itse asiassa Ruotsin Luulajasta kotoisin.
Viime aikoina on tuntunut siltä, että tavalla tai toisella pyssysankarin varjo peittää kaiken. Norjalaispaitoja on todella puettu päälle ja Facebookissa lippuja on lisätty profiilikuviin. Minä en ole lisännyt, mutta osallistuin kuitenkin tyttöystäväni kanssa Helsingin rautatieasemalta Eduskuntatalon kautta Finlandia-puistoon jatkuneeseen muistomielenosoitukseen, jossa tuomittiin ääriliikkeet ja netin vihakirjoittelu.
Totesin irkissä päätyneemme Ilta-Sanomiin (ylläoleva kuva). Ensimmäinen kommentti: ”Luuletteko että ääriryhmät nyt katsoo että olipa söpö kukka bannerissa, lopetanpa tän nekrujen hakkaamisen?” Emme. Mehän halusimme vain huomiota ja saada vähän päteä. Kuin Studio Julmahuvin letkajenkkaajat konsanaan.
Norjan joukkomurha on monessa mielessä hämmentävä tapaus. Paitsi että kyse on tajutonta julmuutta edustavasta mielipuolisesta teloituksesta, jotenkin tuntuu siltä, että kaikilla, siis ihan jokaisella ihmisellä, pitäisi olla siihen henkilökohtainen suhde. Poliitikot kiirehtivät valittelemaan suruaan ja kolumnistit miettivät pää punaisena, miten järkyttyneisyyttään voisi osoittaa ja tapahtumia kommentoida jotenkin toisin kuin muut. Ja auta armias, jos joku kehtaa lähestyä asiaa huumorin kautta. Koko show on jollain tavalla vaivaannuttavaa.
Tavallisten ihmisten kesken teon käsittämättömyyden lisäksi myötätunnon tuntemisen paine voi johtaa etääntymiseen tai tietoiseen itsensä etäännyttämiseen tapahtumista. Aihe saattaa siksi jäädä pois kahvipöytäkeskusteluista.
Maailma on nykyään niin pieni paikka, että minullakin on ihmissuhdereitti Utøyalle. Äitini pitkäaikaisen, Oslossa asuvan ystävän sukulainen oli saarella ja haavoittui Anders Breivikin luodista vakavasti. Tämä fakta ei tee minusta asiantuntijaa, mutta olisin varmasti muistanut sen mainita, jos olisin joutunut kirjoittamaan asiasta lehteen tiukalla aikataululla. Siinä sivussa olisin ehkä hätäpäissäni vetänyt hatusta linkin suomalaisiin joukkomurhaajiin ja syyttänyt pihtarinaisia tapahtuneesta.
Viime vaaleissa äänestin Jukka Relanderia. Hänelläkin on yhteiskunnallinen blogi, mutta hetkeen ei Norja-tekstiä ilmestynyt. Eilen se lopulta tuli, ja Relander kirjoitti aiheesta – taas kerran – osuvammin kuin kukaan.