Guggenheim-säätiö julkaisi 10.1. Helsingin kaupungille tekemänsä selvityksen nimeään kantavan museon – tai gallerian – perustamisesta Helsinkiin. Sen jälkeen asiasta on väännetty kättä kaikissa medioissa. Keskustelu on onneksi alkanut heti, aika käy nimittäin vähiin: siinä missä Guggenheim-säätiö käytti kokonaisen vuoden selvityksensä laatimiseen, on kansalaiskeskustelulle aikaa kuukausi. Kaupunginjohtaja Jussi Pajusen esityksestä asia siirtyy Helsingin kaupunginvaltuuston käsiteltäväksi jo 15. helmikuuta.
Kiireen syitä voi vain arvailla. Pitäisi olla itsestäänselvää, että näin merkittävä kulttuurihanke ja sen rahoituskuviot vaativat hyvin perusteellisen keskustelun, etenkin hankalassa taloustilanteessa.
Oman näkemykseni olen jo muodostanut: hanke tulisi heivata samantien, mieluiten heti kaupunginvaltuuston käsittelyssä. Kyse on sadoista miljoonista euroista. Ne halutaan syytää ulkomaille Guggenheimin taskuun, vaikka parempia ja akuutteja käyttökohteita riittäisi. Kulttuurien museo suljetaan pian ja monet toimijat ovat lakkautusuhan alla.
Useimmat hankkeen vastustajat vetoavat juuri tähän epäkohtaan. Osa heistä kuitenkin häiritsevästi ehdottaa, että rahat pitäisi käyttää Guggenheimin sijaan lastensuojeluun, vanhustenhoitoon tai vaikkapa koulukiusaamisen ehkäisyyn. Näissä puheenvuoroissa asiat ovat menneet sekaisin, sillä sosiaalialalla ja kulttuurialalla on omat erilliset rahavirtansa ja budjettinsa. Guggenheimin rahoitusta koskevassa kritiikissä pitäisi keskittyä siihen, mistä raha on pois kulttuurikentän sisällä.
Mistä se sitten on pois? Luontevinta on tietenkin vertailu muihin museoihin, mutta näin suurista summista puhuttaessa valtion osallistuminen rahoitukseen olisi todennäköistä, joten asia vaikuttaa laajemminkin, jopa taiteilijoille myönnettäviin apurahoihin asti. Tästä onkin puhuttu viime päivinä perustellulla vastakkainasettelulla ”seinät vai sisältö?”
Guggenheim on kaupallinen brändi. Tunnetussa nimessä on tietysti hyvät puolensa, joita hankkeen puolustajat toitottavat. Puhutaan paitsi matkailutuloista, myös kansainvälisyydestä ja suomalaisen taiteen kilpailukyvyn kehittymisestä – kaikki varmaan mahdollisia lopputuloksia. Guggenheim Helsingin puolesta esitetyt argumentit tuntuvat kuitenkin olevan lähinnä hataralla pohjalla olevia optimistisia toiveita tulevasta. Tämä ei puolestapuhujia haittaa, koska ”jos haluaa menestyä, pitää ottaa riskejä!” Pääministeri Jyrki Katainenkin puhuu Guggenheimista 100 vuoden sijoituksena, jonka tuloksia ei vielä vähään aikaan nähdä.
Kun pohdin, voisiko Guggenheimista olla mitään hyötyä kulttuurirahoitukselle, keksin yhden seikan: suuri hanke saattaisi vetää puoleensa ja kulttuurin piiriin sellaisiakin sijoittajia, jotka eivät tällä hetkellä toimiviin taideinstituutioihin rahojaan laittaisi. Tämä rahaosuus ei näin ollen olisikaan pois muusta kulttuurirahoituksesta, sillä se ilmestyisi budjettiin vain Guggenheim Helsingin toteutuessa.
Mutta kuinka suuri tällainen rahaosuus lopulta olisi? Kuinka paljon se Suomea auttaisi, kun pelkkä 20 vuoden lisenssimaksu Guggenheim-säätiölle on 30 miljoonaa euroa, käyttökustannuksista ja vuosittaisista hallintokuluista puhumattakaan? Ja muitakin hyviä kysymyksiä riittää: Tarvitaanko uutta rakennusta niin kipeästi, että sen rakentamiseen kannattaa satsata ainakin 140 miljoonaa euroa? Paljonko hankkeen kokonaisbudjetista lopulta jää suomalaisten veronmaksajien maksettavaksi, jos valtio lähtee mukaan? Kauanko kestää ennen kuin sijoitus alkaa poikia, jos ylipäätään alkaa?
Ja, kulttuurialalla kun olen, tärkein kysymys kaikista: mikä vaikutus Guggenheimilla on muuhun kulttuurikenttään?
Rahatilanne on valmiiksikin heikko: pienenevä kulttuuribudjetti johtaa jatkuvasti uusiin leikkauksiin. Yhden suuren, hypetetyn talon nouseminen Helsinkiin jättäisi muut kaupungin museot varjoonsa. Guggenheim Helsingissä kiertäisi suurella prosenttiosuudella ulkomaisia näyttelyitä, jolloin kilpailu suomalaisten taiteilijoiden näyttelypaikoista olisi todella kovaa ja paljon mainostetusta mahdollisuudesta ”ponkaista entistä helpommin maailmalle” tulisi harvinaista herkkua. Kuten Helsingin Sanomien raati hankkeesta lausuu, Guggenheim pönkittää taidemaailman harvainvaltaa.
Kulttuuriministerin tehtävässä mallikelpoisesti aloittanut Paavo Arhinmäki suhtautuu Guggenheim Helsinkiin Suomen eturivin päättäjistä kriittisimmin, kulttuurirahoituksen haasteet tuntien ja tämän rahoituskohteen kyseenalaistaen. Tukeudun itsekin hänen blogikirjoituksensa sanoihin:
”Kannattaa myös pohtia, olisiko isojen kulttuuritalojen aika jo ohi. Voisiko Helsingissä taiteen suhteen tehdä muutakin kuin ostaa tänne suurta kansainvälistä ketjua? Voisiko rahaa – sitten kun sitä taas on – käyttää johonkin muuhun, ei seinien, vaan itse taiteen tekemisen tukemiseen?”