Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun huomasin kalenterista, että on kuukauden viimeinen päivä. Heinäkuusta lähtien olen joka kuu kirjoittanut tähän blogiin merkinnän, enkä aio tätä tapaa noin vain lopettaa. Kyllä ei pysy kohta kynä kädessä, jos ei mitään koskaan kirjoita. Niin että taas pitäisi. Sitä se kalenterin ostaminen tietää. Piti nimittäin hankkia taskukalenteri täksi vuodeksi, kun sain töitä ja kaikkea ja menoja on enemmän kuin sielu sietää. Mikä on maailmassa vikana, kun on pieni ihminen tällä tavalla ajan vankina?
Kuukauden viimeinen päivä. Elokuviin roikkui pitkään sarjalippu ilmoitustaululla, tänään menossa vanhaksi. Mutta mitä siellä pyörii? Kyllä ei pyöri mitään! Varsinkaan DocPoint-viikon jälkeen! Kyllä kylmää miestä tämä Finnkinon monopoli, kun teattereita hävitetään enemmän kuin citykaneja ja kaikenmaailman palatseja nousee tilalle. Ja niissä näytetään sitten huonoilta penkeiltä kaikissa samaa viittä Ameriikan-kolmedeetä ja sitten myydään koko hoito ulkomaille. Sellaisessa monopolissa ei enää kierretä lähtöruudun kautta. On sellaista touhua että suoraan vankilaan!
Onneksi muutama vuosi sitten kehitin järjestelmän, jota olen sittemmin tyytyväisenä soveltanut. Teatterin aulasta löytää vähän heikompaankin katseluaikaan vartissa väistämättä asiakkaan, joka on suostuvainen vaihtamaan sarjalipun omaan, tuoreempaan kappaleeseen. Tai rahaan. Astelin siis tällaisen palatsin aulaan totuttuun tapaan ja heti ensimmäinen kassalle pyrkinyt nainen halusi ostaa. Ilmoitin hinnaksi 7 rahaa, herra Finnkino kun haluaa naurettavat kymmenen, mutta naisella ei ollut kuin paperimuotoista, vitonen tai kymppi, eikä kummallakaan vaihtorahaa. Nainen lähti pois, käveli kassalle. Kyllä meinasin mieleni pahoittaa, kun en ollut ahneuttani suostunut vitoseen. Harmitti nimittäin siihen asti, kunnes luin, mitä piletissä seisoi. Voimassa 30.1. asti. Ja tammikuu osuu ensimmäiseen nystyrään, eli 31 päivää. Eihän se enää voimassa ollutkaan. Suostumalla vitoseen olisi naisella noussut kassalla seinä pystyyn. Minä olisin kävellyt jo kadulla ja nainen menettänyt uskonsa ihmiskuntaan. Kyllä ahneus kannattaa!
Liian lyhyen aikaa ovat sarjaliput voimassa. Ajan vankeja nekin. Mutta eivät sentään samalla tavalla kuin ihmiset. Kun tulee metro, ja tänäänkin tuli, vanha vaunu, lauloi sen hienon pysähtymisäänensä laiturille, toisin kuin ne uudet kiiltävämmät, niin eikö iske pakokauhu liukuportaissa. Pakko on ehtiä juuri siihen junaan, kaupungin ainoaan oranssiin, ei ole muita tulossa, seuraavaa pitää kuitenkin vartoa kolme minuuttia. Ehtii maailma loppua siinä ajassa. Ja sitten kun ovet avautuvat, niin heti ollaan tunkemassa. Eikö ole kukaan kotona opettanut, että ensin ulos, sitten sisään? Sama on ratikoissa. Ja varsinkin kaupoissa. Varsinkin kun on ne hullut päivät, joulusta puhumattakaan. Kyllä eivät osaa nykyihmiset ovista kulkea.
Kyllä minä niin mieleni ilahdutin, kun luin erään kirjan, joka jouluna osui käteen. Tyttöystävältä sain lahjaksi, uskoi että vielä osaan lukea, vaikken ollut mustaa valkoiselta toden teolla tavannut pitkään aikaan. Viimeksi Lolitaa, ja sekin oli vielä Tampereella. Sieltä tultiin kuitenkin ihmisten ilmoille jo syksyllä ’09. Sen jälkeen en ole lukenut. Jos ei Lynch-kirjoja lasketa, noita raamattuja. Mutta nyt luin. Ja kyllä maistui. Tuomas Kyrö oli kirjoittanut, ja hyvin olikin. Kyllä ei varmasti juokse metroon Kyrön poika. Kyllä ehtii odottaa seuraavaa. Arvatkaapa mikä oli kirja.
P.S. Enpäs kirjoittanutkaan blogiin marraskuussa. Siitä se alkaa, turmio.