Todellisuus, jossa tämän maan pääministeriksi olisi noussut Jussi Halla-aho, oli eilen karmaisevan lähellä. SDP voitti vain 6813 äänellä, 0,2 prosentilla ja D’Hondtin laskutavan myötä eroa jäi yksi ainoa paikka. Toki perussuomalaisten voittaessa hallituksen muodostaminen olisi saattanut osoittautua mahdottomaksi ja pääministerin tehtävä lopulta päätynyt kuitenkin SDP:lle, ellei Halla-aho olisi taipunut kuin korkkiruuvi.
Vihreiden ja vasemmiston nousu on tietysti upeaa, mutta samalla riittämätöntä. Vaikka vihreät tekikin nyt oman ennätyksensä vaaleissa, puolue ehti piipahtaa gallupeissa huomattavasti korkeammalla. Touko Aalto -episodin jälkeen vain Pekka Haaviston esiinmarssi mahdollisti edes tämän tuloksen. Vasemmiston suuri tähti Li Andersson taas on vaalien äänikuningatar, mutta kaksinumeroiseen kannatusprosenttiin on yhä matkaa.
Mikään puolue ei osaa ajoittaa suosionsa huippua vaaleihin yhtä maagisesti kuin perussuomalaiset. Kone jyllää ja Helsingin punavihreä kupla on nyt puhkottu. Halla-aholaisia on joka paikassa. Ihan oikeasti. Aiemmin olen jo harmitellut, kuinka uusi asuinalueeni Kalasatama on huomattavasti entistä oikeistolaisempi ja porvarillisempi, mutta en olisi osannut arvata Halla-ahon nousevan alueen äänikuninkaaksi. Eikä siinä vielä kaikki: Halla-aho on kärkikahinoissa jotakuinkin kaikilla Helsingin keskeisillä vihervasemmistoalueilla, kuten Kallion ja Vallilan kaikilla äänestysalueilla.
Käsittääkseni vallalla on sellainen oletus, että perussuomalaisten äänestäjien syvät rivit koostuvat ihmisistä, joiden asioiden todelliset ajajat ovat vasemmistopuolueissa. He siis äänestävät vastoin parempaa tietoa. Ajatus ihmisten tyhmyydestä on todennäköisesti helpompi sulatettava kuin se, että joka puolella ympärillämme olisi todella näin paljon muutoksen pelkoa ja ahdistusta ja siksi ihmisvihamielistä porukkaa.
Oma äänestyskäyttäytymiseni on seilannut vihreiden ja vasemmiston välillä. Nyt äänestin vasemmistoliittoa, joka on pienen ihmisen puolella. Ongelmaksi omalla kohdallani alkaa muodostua tämä: mitä enemmän perussuomalainen liike nostaa päätään, sitä enemmän Suomessa on ihmisiä, joiden arvomaailma etääntyy omastani hurjaa vauhtia. Vasemmistoliitto haluaa taistella sen puolesta, että olemme kaikki yhtä arvokkaita. Siis myös persut. Mutta onko meistä siihen? Kuinka suuri sydämemme on? Kenestä meistä on todella Jeesukseksi, syleilemään vihollistaan? Ja jos me punavihreät emme siihen kykene, olemmeko tavallaan ihmisvihamielisiä itsekin, ainakin persuja kohtaan?
Epäinhimillinen poliittinen liikehdintä on huolestuttavasti nousussa koko Euroopassa. Vastakkainasettelu kasvaa. Näinkö, pohjimmiltaan, kansakunnat eriytyvät ja (sisällis)sodatkin saavat alkunsa?
P.S. Mitä tyhmyyteen tulee, Jeesuskin ajatteli, että kyse on siitä: ”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.” Tiedämmekö me?