Edellisestä blogimerkinnästäni tulee tänään kuluneeksi tasan 9 kuukautta. Jos se on riittävän pitkä muhimisaika uudelle ihmiselämälle, ehkä minäkin voin taas sanoa jotain. Merkintäni ovat olleet yleensä johdonmukaisia yhden aiheen pohdiskelmia. Tästä tulee kuitenkin sekametelisoppaa ja ajatusvirtaa. Ollos varoitettu.
Kirjoitin viimeksi haavistolaisuudesta alkuvuoden 2012 ilmiönä. Hämmentävää on, että alkuvuoden 2012 ilmiöksi se myös jäi. Eivätkö Vihreät nähneet huimassa nosteessa mitään potentiaalia jatkolle? Haavisto vetäytyi koloonsa ja uudetkin vaalit tulivat ja menivät. Niitä, kunnallisvaaleja 2012, ei voi kuitenkaan ohittaa mainitsematta seuraavaa: ensimmäistä kertaa missään vaaleissa ehdokkaani pääsi läpi. Kyse oli Anna Vuorjoesta ja Helsingin valtuuston Vasemmistoliiton viimeisestä paikasta. Eroa seuraavaan ehdokkaaseen jäi vain kolme ääntä. Tuli selväksi, että jokainen ääni on tärkeä.
Vaikka olen jo pitkään mieltänyt itseni punavihreäksi, tämä oli ensimmäinen kerta kun äänestin Vasemmistoliiton ehdokasta. Eka kerta on melkein aina hieno juttu, ja sen sai nyt kokea myös ystäväni Ismo Kiesiläinen. Ja elää minuakin vanhemmaksi ennen kuin nappasi. Hänen ehdokkaansa oli Jukka Relander, jota itse äänestin viime eduskuntavaaleissa.
Ismoa tämä merkintä ei jätäkään rauhaan ihan noin vain, vaan on mainittava toinenkin eka kerta. Vuodesta 1999 lyhytelokuvia taiteillut Ihmiskunnan ainoa toivo -ryhmä valittiin historiallisesti Kettupäiville vuosikausien yritysten jälkeen. Nykyään Helsingin lyhytelokuvafestivaalit -nimellä henkseleitään paukutteleva tapahtuma päätti samalla vaivalla järjestää varsinaisen luokkakokouksen, sillä ammattilaisfiktioiden sarjassa kilpailevat tänä vuonna myös minun ja Oskari Sipolan elokuvat. IRC-logeihini on taltioitunut vuosien varrella lukemattomia samaisen kolmikon debatteja elokuvan olemuksesta ja sitä, että kehumme kilpaa toistemme tuotoksia. Ensi-iltatilaisuudet poislukien keskustelu on kuitenkin tapahtunut lähinnä ykkösinä ja nollina, kunnes viime keväänä järjestimme ensimmäistä kertaa illanistujaiset tehdäksemme samaa kasvotusten. Nyt marraskuussa sitten ihan kilpaillaan. Aikamoista! Mutta valitettavasti minä en ole paikalla.
Vuodesta 2001 vuoteen 2006 en käynyt lainkaan ulkomailla. Sen jälkeen olen käynyt joka vuosi. Keväällä 2007 New Yorkissa ja keväällä 2008 Pariisissa, kesällä 2009 interreilillä ympäri Keski-Euroopan, kesällä 2010 Barcelonassa ja kesällä 2011 Balkanilla. Tänä kesänä en ulkomaille ehtinyt, sillä päätimme hakea kaverini Vesa Kuosmasen kanssa opetus- ja kulttuuriministeriöltä rahoitusta elokuvakasvatushankkeen toteuttamiseen. Rahoitus järjestyi ja niinpä kesä ja syksy ovatkin vierähtäneet iloisesti hankkeen parissa. Kyse on Kaikki kuvaa -elokuvakasvatussivustosta, joka opettaa suoraan kouluikäisille elokuvantekoa videotutoriaalien avulla. Ensimmäisen kerran (!) esittelemme tuottamaamme materiaalia Suomen mediakasvatuskentälle Jyväskylässä 27.11. Luova Mä! -seminaarissa. Traileri on kuitenkin jo katsottavissa.
Ennen sitä on kuitenkin luvassa tämänvuotinen ulkomaanmatka. Toistaiseksi itäisin paikka, jossa olen käynyt, on Lappeenranta. Nyt se jää kauas taa, kun lähden valloittamaan Aasiaa Singaporen ja Malesian merkeissä, hyväksi havaitussa matkaseurassa! Purkanjauhaminen alkaa jo huomenna ja reissu kestää kaksi viikkoa. Mahanpohjassa on alkanut kutitella oikeastaan vasta tänään, kun lähtö todella lähestyy. Lentokone käynnistää moottorinsa perjantaina iltamyöhään ja lennettyämme kellon ympäri saavumme perille 17:30. Kokonainen aamu häviää siis elämästämme aikavyöhykkeiden viidakossa.
Matkan jälkeen luvassa on kaksi asiaa: edellisten matkojen tavoin perusteellinen kertomus matkan kommelluksista tässä blogissa ja tällä kertaa myös lomavideo. Jälkimmäisessä noudatan Ismon kehittelemää, Lars von Trierin ja kumppaneiden rajoitemasokismiin pohjautuvaa dogmaa, jonka mukaan jokaista hetkeä saa kuvata vain 1-3 sekuntia. Olen pitkien kuvien ystävä, mutta ihastuin Ismon videoon siinä määrin, että päätin kokeilla. Mukana kulkee Canon EOS 7D, joka ei suinkaan ole helpoin väline nopeiden havaintojen poimimiseen matkan varrelta linssinvaihdoksineen kaikkineen, mutta yrittänyttä ei laiteta.
No niin. Pitkä, vaarallinen lento lähtee huomenna. Bert Ljungin ja Åke Nordinin isien tapoja mukaillen kohottakaamme siis henkinen lokkipelottimen malja.
