Ensimmäinen kohtaamiseni Raptori-nimisen bändin kanssa tapahtui ollessani yläasteella. Elettiin vuotta 1997. Ensimmäinen kuulemani biisi oli Armeija – siihen minulla matkaa vielä kuusi vuotta. Sitten hiekkaa valui tiimalasissa, enkä oikeastaan muista, milloin varsinaisesti tutustuin yhtyeeseen tarkemmin, mutta kun niin lopulta kävi, tykästyin kovastikin. Tykästyin siitä huolimatta, että moni yhdistää Raptoriin pelkät teinipoikien alapääjutut (ja moinen näkemys on ihan perusteltu). Bändin asenteessa ja otteessa oli kuitenkin jotain, joka tarttui. 1990-luvulla Raptori oli julistanut tekevänsä comebackin aina kymmenen vuoden välein. Naureskelin vuonna 2000, kun niin todella tapahtui. Ja niin humoristinen kuin heitto on varmasti alunperin ollutkin, tätä kirjoittaessa on kulunut vuorokausi Raptorin comeback-keikasta vappuna 2010. En mennyt paikalle, mutta painoin Facebookissa ”Like”.

Raptorimyönteisyyteni on tavallaan outoa, sillä kyse on räpistä, josta en ole koskaan ihmeemmin perustanut. Nuorempana kuittasin kategorian yksioikoisesti nauhoitetuksi puheeksi, joka ei ole musiikkia nähnytkään. Oma suhteeni musiikkiin onkin varsin instrumentaalinen: en juuri koskaan muista laulujen sanoja, mutta sävel jää helposti mieleen ja sitä tulee sitten hyräiltyä. Lyriikka oli kuitenkin toinen niistä jutuista, jotka Raptorin kohdalla natsasivat: vaivattoman oloinen verbaaliakrobatia pulppuaa monesta kappaleesta. Toinen juttu oli se asenne.

Tällä ’asenteella’ en tarkoita pelkästään sellaista kliseistä auktoriteettivastaista katu-uskottavuutta, uskallusta olla rohkea, vaan myös uskallusta olla ujo. Siinä missä yhtyeen asenne saattaa olla kangistunut sittemmin (uudessa Oi beibi -musavideossa pelleillään pumpattavilla barbaroilla, enkä löytänyt siitä minkäänlaista syvempää tasoa), monissa vanhoissa biiseissä käsitellään kypsiä aiheita, jotka eivät välttämättä olekaan yksinomaan cool. Välillä sanomaa ladotaan in your face, välillä hienovaraisemmin rivien välissä. Esimerkiksi Minä ja ryhmä on herttainen oppitunti yhteen hiileen puhaltamisesta. Kappaletta voisi hyvin kuunnella missä tahansa sellaisessa tilanteessa, jossa tavoitellaan ryhmähenkeä. Uskallus olla ujo taas tiivistyy biisin tilanteeseen, jossa keikkabussin pysäyttää poliisi, jolle muka-uhmakkaat nuoret melkein haistattelevat. Vaan toisin käy, vaikka se huumorilla kuitataankin:

”Näin sanoisimme mutta uskalla emme, niinpä vain poliisille… hymyilemme. Sitten kuski puhaltaa ja poliisilta menee taju – ei ole syynä alkoholi, vaan hengenhaju.”

Alkoholiin Raptorin tuotannossa suhtaudutaan kriittisesti muutenkin. Vastakohtana ylläolevaan hienovaraiseen ilmaisuun käyköön vaikkapa Rattijuoppo-biisin erittäin synkkä ja asianmukaisen kylmä lataus. Parempaa mainontamateriaalia liikenneturvallisuusjärjestöille ei voisi toivoa. Käyttäkää tätä!

”Jos satut itsesi kännissä tappamaan, ajamaan autolla järveen happamaan, niin älä jätkä hätäile, me emme sure, sillä sä oot disease, ja järvi on cure.”

Kappale päättyy ajatusleikkiin, jossa rattijuopot suljetaan Kisahalliin sadaksi vuodeksi. Kun ovet sitten avataan, kaikki kävelevät ulos. ”Sitkeitä ovat, perkeleet.” Niin. Ja löytyypä Raptorilta toinenkin samantapainen, Älä syö humehia:

”Jos et kelaa itseäs, ajattele edes skidiäs: onko sitten kivaa, kun kätilö tulee ja sanoo ’Täs!’ mutta et saa selvää: missä piti olla käsi, siinä on pää; missä piti olla naama, siinä on ikenet. Tyttö vai poika, tiedä et! Mutta turhaan silloin enää murehdit, murehdi vielä kun ehdit!”

Lisäksi voin mainita bändin eduksi useissa biiseissä esiintyviä lyyristen oivallusten oheisia muita oveluuksia, jotka ovat omiaan kasvattamaan välimatkaa kilpaileviin räp-artisteihin (ja toisaalta aiheuttamaan turhautunutta kuittailua tyyliin ”Ei Raptori mitään räppiä ole”). Kauneusleikkauksia ja silikonivillitystä voimakkaasti kritisoivassa Kumitissit-tykityksessä biisi pysähtyy yhtäkkiä lennikallemaiseen jazz-pianosooloon, joka puolestaan pysähtyy toteamukseen ”Hei jazzaaja, mees kattoo, Pori palaa!”

Uusi kokoelmalevy ilmestyy kaikesta päätellen lähitulevaisuudessa. Huhujen mukaan levyllä kuullaan myös uusia biisejä. Toivon, että se Raptori, johon minä aikoinani tykästyin ja joka Oi beibin uudessa musavideossa loisti poissaolollaan, on niissä jälleen läsnä.

Sen jälkeen… palataan asiaan vuonna 2020.