Haavistolaisuus on kiistaton alkuvuoden 2012 ilmiö. On hämmentävää, millaisella innolla nuoret ja vähän vanhemmatkin ovat lähteneet presidenttiehdokkaan taakse ja kiinnostuneet tämän myötä politiikasta ehkä ensimmäistä kertaa. Olen itsekin osallistunut tähän ilmiöön aktiivisesti. Vaikka olen jo monissa peräkkäisissä vaaleissa äänestänyt vihreitä, en koe olevani puolueuskollinen enkä järin poliittinenkaan ihminen. Haavisto onkin onnistunut nousemaan puoluepolitiikan yläpuolelle. Pekan ilosanoma on saanut minut osallistumaan sekä kampanjointiin mm. Facebookissa että Haaviston ensimmäisen kierroksen vaalivalvojaisiin. Lisäksi viime viikolla pari vuorokautta kului muutaman tunnin unilla, jotta sain valmiiksi Vihreiden puoluetoimistolla kuvaamamme kannatusvideon.
Näissä yhteyksissä olen päässyt seuraamaan ilmiötä läheltä, todistanut vapaaehtoisten virtaa puoluetoimistolle ja nähnyt suomalaisille hyvin epätyypillistä käyttäytymistä, jota mediassa ihan perustellusti hurmokseksi nimitetään. Hurmoksesta oli kyse viimeistään maanantaina, kun Helsingin jäähallin täyttyessä saatiin yksi lisää Chuck Norris -meemin tyyppisiin lausuntoihin: Pekka Haavisto ei mene Ultra Bran keikalle, vaan Ultra Bra tulee Pekka Haaviston keikalle.
Hyvä ystäväni avasi Facebookissa keskustelun ja kysyi, alkaako hehkutukseni kääntyä jo itseään vastaan. Monet Haavisto-aiheiset statuspäivitykseni näkyvät kuitenkin lähinnä niille, jotka ovat jo valmiiksi Haaviston puolella. Neljänsadan Facebook-kaverini joukosta tuleekin mieleen vain muutama näkyvästi Saulin leiriin kuuluva. Elän monessa mielessä ilmiön syvimmässä ytimessä. Kun kuljen lähikortteleissa, ikkunoissa näkyy jouluvaloin muotoiltuja kakkosia. Äänestysalueellani Pekka Haavisto olisi valittu presidentiksi jo ensimmäisellä kierroksella. Olen saanut ihmetellä, mistä niitä Niinistön äänestäjiä oikein riittää, kun kaikkea kokemaani ja näkemääni vasten on tuntunut uskomattomalta, että gallupit pysyvät yhä niin voimakkaasti Saulin puolella. Miksi ihmiset muualla ovat niin ahdasmielisiä!
Eivät ihmiset ole. Sauli Niinistö ei ole ahdasmielisten ehdokas, vaan suvereeni poliitikko, joka on kaikille tuttu, vakaa ja turvallinen. Hän on tehnyt pitkän poliittisen uransa aikana varsin vähän virheitä. Monelle kokoomuslaisuus on toki ongelma – Niinistön arvot ovat rikkaiden ihmisten arvoja! Köyhät kyykkyyn. Mutta tuntuu Haavistokin olevan oikealle kallellaan.
Molemmat ehdokkaat korostavat viimeistään nyt toisella kierroksella ihmisarvoa, ympäristönsuojelua ja vähäosaisista välittämistä. Haavistolaisena minua tietenkin mietityttää, puhuuko Niinistö vain lämpimikseen. Lopulta kahdessa jäljellä olevassa ehdokkaassa on joka tapauksessa hyvin, hyvin paljon samaa. Todellisia eroja on niin vaikea löytää, että jotkut ovat tyytyneet toteamaan vaalien pelkistyvän kansanäänestykseksi homoavioliitosta. Vaan eivätpä ehdokkaiden näkemykset siinäkään asiassa ole kuin yö ja päivä – Niinistökin kuitenkin kannattaa tasavertaisuutta lain edessä.
Olen itse ajatellut, että ehdokkaiden erot tulevat parhaiten ilmi tv-väittelyissä – niissä on menestyttävä, jotta vaalit voi voittaa. Haavistohan on kuuluisa siitä, kuinka hän vuonna 1987 nousi tuntemattomuudesta eduskuntaan vain yhden tv-väittelyn jälkeen. Esiintymiset ovat nytkin olleet hyviä. Ensimmäisellä kierroksella Haaviston asiantuntemus vakuutti, eikä hän koskaan puhunut päälle. Odottelin toisen kierroksen keskusteluja innolla, koska luvassa oli vihdoin kahdenkeskinen mittelö, jossa voi keskittyä itse asiaan.
Siinä missä Niinistö on tuntunut asioita kaunistelevalta, varsinaisten kysymysten ohi kiemurtelevalta käärmeeltä, on Haavisto omaan miellyttävään sävyynsä osoittanut vastauksissaan monipuolista ulkopoliittista tietämystään. Ajattelin, että kaksintaisteluissa Haavisto saa loistaa. Niin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan keskustelu on ollut hyvinkin tasaväkistä.
Viimeistään eilinen Helsingin Sanomien ja Nelosen tentti avasi silmäni sille, kuinka taitava puhuja Niinistö on. Ottaessaan esille Dalai-laman, jota Niinistö ei presidenttinä tapaisi, Haavisto kysyi, että siinä missä ennen vanhaan Suomi pelkäsi Moskovaa, onko Niinistö nyt viemässä Suomea uuteen suomettumiseen, jossa pelätään Pekingiä. Niinistö totesi, etteivät aiemmatkaan presidentit ole Dalai-lamaa tavanneet. Kun toimittaja sitten tivasi, millainen arvojohtaja perustelee ratkaisunsa sillä, etteivät muutkaan, Niinistö vastasi ”Ei, vaan se oli vastaus siihen, olemmeko me menossa johonkin uuteen suuntaan. Minä vastaan loogisesti kysymyksiin ja totesin, ettei tämä olisi välttämättä ihan uusi suunta.” Keskustelu tyssäsi siihen. Ärsyttävän nokkelaa.
Niinistö on jo pitkään tiedostanut etumatkansa ja nyt hänen on helppo käyttää sitä hyväkseen. Haaviston on sen sijaan takaa-ajajana käytettävä jäljellä olevaa aikaa oman paremmuutensa osoittamiseen. Vaikka hänen tärkeä agendansa on kaikenlaisten ihmisten kunnioittaminen ja kohteliaisuus, paremmuuden osoittaminen edellyttää joskus piikittelyä ja hyökkäyksiä, vastapuolen epäkohtiin puuttumista. Tässä Haavisto on vähän ulkona elementistään. Dalai-lama ei ole paras veto, jos Niinistöä haluaa piikitellä, kun Haavisto ei itsekään häntä valtiollisena johtajana tapaisi. Niinistöllä puolestaan on varaa kääntää toinen poski. Kun Haavisto samaisessa tentissä hetkeä myöhemmin korosti presidentin ja ulkoministerin keskusteluyhteyden tärkeyttä, toimittaja kysyi Niinistöltä, ”ryhdyttekö te Haaviston tapaan neuvomaan hallitusta ulkoministerin valinnassa?” Niinistö ryhtyi heti pehmentämään toimittajan syytöstä, kunnioittamaan vastaehdokastaan, olemaan miellyttävä. Kyse on taktisesta, hyvin naamioidusta hyökkäyksestä, kun juuri miellyttävyys on Haaviston tärkeimpiä avuja. Tai sitten siitä, että Niinistökin on lopulta enimmäkseen inhimillinen tapaus.
Sitten päästään avainkysymykseen: jos näissä kahdessa ehdokkaassa on niin paljon samaa, eikä Niinistö olekaan läpeensä paha, miksi Pekka?
Minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö ihmisiä kohtaan aidon suvaitsevaisesti ja lämpimästi käyttäytyvä Pekka Haavisto ole kansainvälisistä konflikteista kartuttamine kokemuksineen ja loputtoman kärsivällisen, sopuisan neuvotteluhenkisyytensä myötä näistä kahdesta selvästi parempi ehdokas. Molemmat korostavat enimmäkseen samantyyppisiä asioita, mutta siinä missä Niinistön painopiste on taloudessa ja talouskasvussa, Haavisto on painottunut ajamaan rauhan asiaa. Hänen taustansa rauhanneuvottelijana on mielestäni paras mahdollinen lähtökohta arvojohtajalle. Suomen presidenttinä Haavisto pystyisi välittämään oikeudenmukaisuuden ja ihmisarvon sanomaa myös maan ulkopuolella ja se olisi vahva viesti, jonka pinnalla pitämisessä Suomi saisi toimia esimerkkinä muille.
Kansallisella tasolla Haaviston suurin voitto on jo saavutettu, se tuli ensimmäisellä kierroksella Paavo Väyrysestä ja Timo Soinista. Lisäksi Haaviston tärkeänä pitämät asiat on nakutettu myös Niinistön vaaliohjelmaan ja nuori sukupolvi tuntuu kiinnostuneen yhteiskunnallisista asioista. Homoliitotkin ovat vähitellen matkalla kohti tasavertaisuutta heteroliittojen kanssa, ainakin lain edessä. Siksi riippumatta siitä, miten sunnuntaina käy, minusta tuntuu nyt siltä, että paljon hyvää on jo tapahtunut ja Suomen presidentiksi valitaan fiksu mies. Se on lohdullista, vaikka huonompaan vaihtoehtoon päädyttäisiin.
Vaikuttaa itsestäänselvältä, että Haavistolle tulee olemaan kysyntää sunnuntain jälkeen. Hieman itsekkäästi vain ajattelen, että olisipa hienoa, jos se olisi Suomi, joka tuon potentiaalin saisi käyttöönsä. Niinpä pidän peukkuja, että kelkka vielä kääntyy.
