17.4.2005
Työnimi Pianonsoittaja on ottanut askelia eteenpäin.
Oletin jo että kuvauspaikka olisi järjestynyt Järvenpäästä, Paulan kaverin
Nooran kotoa, mutta tämän äiti kieltäytyi kunniasta. Tänään juttelin Ismolle,
kysyin epätoivoisesti ideoita ja saimme ehkä hyvinkin potentiaalisen sellaisen.
Katsotaan poikiiko se jotain. Lapamadolta terveisiä Toivon suhteen.
Kävin pääosanesittäjän, Aleksin, ja Paulan kanssa kahvilla viime
sunnuntaina. Juttelimme kattavasti projektista ja toki siinä ohessa myös
luokattomasta lukiosta ja Frendeistä. Tunteeni oikeasta valinnasta
miespääosaan vain vahvistui. Casting on puoli ohjausta.
1.5.2005
Voisin kyllä ottaa vihdoin itseäni niskasta kiinni ja tehdä ensi viikolla
lopulliset tarvittavat vedot työnimi Pianonsoittajaa varten, käydä
katsastamassa kuvauspaikan ja potkimassa tuotannon oikeasti aktiiviseen
vaiheeseen, tai muuten ollaan kohta siinä tilanteessa, että on vieläkin
kaikki suunnittelematta ja heinäkuu on jo käsillä. Siihenkin kun on enää
kaksi kuukautta. Mutta nyt taidan mennä vetämään sikeitä.
3.6.2005
Kesäprojekti potkii päälle ja syö hermoja. Ja toisaalta sitten
taas, olen jotenkin tässä nyt vaan liitänyt viikon verran tekemättä
oikeastaan mitään. Viime sunnuntaina oli miitti kuvauspaikalla,
tavattiin näyttelijöiden (Annen ja Aleksin), Paulan ja kuvaajan
(Säde) kanssa siellä. Säde oli piirtänyt puhtaaksi yhdessä
suunnittelemamme kuvakäsiksen joka näytti siltä kuin pitikin. Joitakin
pieniä fiksauksia ehkä vielä tarvitaan. Toimin ehkä harkitsemattomasti
siinä että pyysin näyttelijätkin paikalle, koska en oikeastaan ehtinyt
keskittyä heihin ollenkaan, kun se oli sellainen tekniikkamiitti. Mutta
näkivätpä kuvauspaikan.
Aika hyvässä tilanteessa kuitenkin ollaan. Kuvauspaikka löytyy, kuvakäsis
ja muut vastaavat suunnitelmat ovat hyvässä vaiheessa, ryhmä alkaa olla koossa,
näyttelijät valittu ja tietävät mistä on kyse. Teknisiä ongelmia vielä
ratkotaan ja rahaan liittyviä. Yllättäen kustannukset pyritään minimoimaan.
Olen yrittänyt etsiä sponsoreita projektille, surkealla menestyksellä.
Monet järjestöt tykkäävät projektista, mutta se jää sitten siihen, kun
ei ole rahaa. Niinno, kelläpä olisi. Ihme on se, mistä kaivan rahat,
koska parinsadan euron budjetti tälle elokuvalle on nyt tulossa aiemmista
elokuvistani poiketen, kun pyritään mahdollisimman hyvään laatuun. Kamerana on
Sony DSR-570 ja 2,5kW HMI valokalustoakin pitäisi olla tulossa. Mutta ans kattoo ny.
Suurin osa asioista alkaa olla kunnossa, thank god. Suurimmiksi
selvitettäviksi asioiksi alkavat vähitellen muodostua sellaiset kuin aikataulut
ja yleensä järjestäytyminen. Ja onhan se niin, että kun on tottunut tekemään
kaikki asiat kiireessä ja nyt esituotantovaihetta on kestänyt puoli vuotta, niin
eihän tässä osaa olla. On pakko olla tekemättä mitään ja odottaa että tulee kiire.
Eh. No, kyllä tämä on paremmin mennyt kuin koskaan ennen, mutta toisaalta,
odotuksetkin ovat korkeammalla. Toivottavasti kykenemme saavuttamaan
tavoitteemme, tai pääsemään ainakin lähelle.
9.6.2005
Parit viime päivät ovat menneet ohi kuin yksi hujaus. En ole tehnyt mitään.
Ihan naurettavaa. On ikään kuin hirveästi tekemistä koko ajan mutten saa mitään
aikaiseksi. Kesäprojekti paahtaa päälle ja tänään tein päätöksen, jonka myötä
kuvausbudjettimme laskee 270 eurosta 120 euroon: Sony DSR-570 -kamera jää pois ja
kuvaamme PDX10:lläni.
10.6.2005
Pari päivää minusta on tuntunut siltä, että olen hukassa tämän kesäprojektin
kanssa. Miksi? Sitä en ole tiennyt. Nyt tiedän. Olen hoitanut aivan tajuttomasti
kaikkea muuta, toiminut järjestäjän tehtävissä, pohtinut saadaanko lamppua ja
pamppua ja hamppua, minulla ei ole ollut hetken rauhaa keskittyä oleelliseen,
eli ohjaamiseen, tunnelman luomiseen ja lähtökohdan eli Paulan kauniin
pienoisnovellin tutkimiseen. Siksi olen hukassa, kun minulta kysytään
jotain. Siksi en osaa kertoa näyttelijöille asioista. Ja tiedätkö mitä, sinä
kuka ikinä tätä luetkin? Se on väärin.
Tämä projekti on ollut jo tässä vaiheessa äärimmäisen opettavainen. Huomasin,
että minulla EI SAA olla mitään muuta, kuin oleellisia asioita. Vastaavasti
työnimi Uusi alku 3 eli "Kesken" oli aivan ihanteellinen projekti. Tein kaiken
ohjauksesta valaisuun, mutta pointti oli se, että kalusto oli yhtä poikkeusta
lukuunottamatta käsillä, porukka ei ollut liian suuri. Keskityin itse asiaan,
enkä siihen, saadaanko jostain pakettiautoa koska 2.5kW lamppu jolla saadaan
leikittyä aurinkoa ei mahdu ehkä henkilöautoon siksi että ei saada arrisunia
vaan vanhempi ja isompi koska se on ainoa jonka TTVO puoli-ilmaiseksi lainaan
(suurkiitos heille siitä, ei pidä ymmärtää tätä siis väärin!) [Päädyttiin
lopulta 1.2kW arrisuniin. Se mahtui oikein mainiosti.]
Eli: syksyn projekti, jonka käsikirjoitus on edennyt kolmanteen versioonsa
ja josta en muuta tiedä kuin että Patse esittää siinä jonkun roolin koska
se on ihan selkeästi elokuva joka tarvitsee Patsen, on sellainen, joka
pitää tehdä tällä samalla tyylillä. Unohdetaan isot lamput ja budjetit ja
hienoudet ja tehdään sillä mitä on. Meillä on kuitenkin PDX10, saadaan
16:9:iä. Meillä on osakesysteemi jolla saamme käyttöön tungsten-lamppusetin,
jolla kyllä pärjää. Pärjättiinhän UA3:ssakin. Ei mikään ole muuttunut,
hienompi kalusto on pelkkää turhuutta.
Fakta on tämä: elokuvan pitää voida syntyä niin, että taiteellisessa
päävastuussa oleva henkilö voi keskittyä siihen täysipainoisesti ja
omistautuen. Kaupallisissa tuotannoissa tämä järjestyy sillä tavoin,
että on paljon ihmisiä, jotka hoitavat muut osapuolet. Harrastelijaelokuvassa
sen on siis toimittava joko samalla tavalla kuin kaupallisessa (jos
organisaatio toimii ja oikeita tyyppejä löytyy, näin on hyvin harvoin)
tai sitten sillä tavalla, että muita osa-alueita EI OLE.
Jätetään ne hienot lamput ja vermeet pois, tehdään elokuvaa. Ei se ole
kilpavarustelua. Se on niin kuin käsikirjoittamisesta sanotaan: prepare
to kill your darlings. Niitä samoja darlingeja ne hienot tavaratkin on.
Tärkeää on keskittyä siihen, mikä merkitsee.
Syysprojektissa kokoan pienen ryhmän ja kyllä, aion vastata
käsikirjoittamisesta, ohjaamisesta, kuvaamisesta ja leikkauksesta, siis
kaikista pääosa-alueista, koska haluan tehdä tästä itseni näköisen, mutta!
haluan myös järjestää niin, että elokuvan tekemiseen on aikaa. Tarkoitan tällä
kuvauksia. Niin että yhteen kohtaukseen saattaa olla varattu puoli päivää eikä
kahta tuntia. Niin että se, mitä pitää, myös löytyy. Haluan näyttelijät, jotka
pitävät käsikirjoituksesta ja ottavat sen innolla vastaan. Haluan mahdollisimman
pienen tiimin. Näyttelijät, minä, kuvaussihteeri, äänimies ja ehkäpä joku
avustaja vielä. Siinä kaikki. [Kaikki tämä pitää kutinsa yhä, mutta siirsimme
kyseisen projektin (Työnimi Aki) toteuttamista vuodella syksyyn 2006.]
5.7.2005
Tänään on harjoitukset kuvauspaikalla, mennään minä, Paula ja Aleksi sinne
klo 15 ja säädetään, jutellaan kuvausjärjestyksestä ja aikataulusta, harjoitellaan
kohtauksia, puhutaan tunnelmista, kokeillaan vaatteita, katsotaan ehkä vähän
kuvakulmiakin. Anne liittyy joukkoomme iloiseen klo 17, jolloin pääsemme
harjoittamaan hänen ja Aleksin välisiä kohtauksia, joita on kaksi kappaletta.
Sain eilen lopulta kuvausjärjestyksen ja aikataulun parsittua kasaan, tosin
se toimii sillä edellytyksellä että ajankohdat kaluston Tampereelta noutamiseen
pitävät, siitä ei ole tullut vielä varmistusta. Mitä muutoin tulee projektiin,
kaikki näyttää olevan jokseenkin kondikzesha. Puuh.
10.7.2005
Työnimi Pianonsoittajan kuvaukset alkavat huomenna ja olen viime päivät edelleenkin
vaan liihotellut, sivunnut välillä projektia, soittanut puhelun silloin ja lähettänyt
sähköpostin tällöin. Tosiasiassahan minun olisi pitänyt hosua kädet täynnä töitä,
koska toimin myös projektin tuottajana ja vastaan siitä, että kaikki varmasti
toimii. Vaikka näinhän ei pitäisi olla sellaisessa projektissa, jossa on paljon
tällaisia asioita, joiden toimiminen pitäisi olla taattu lopputuloksen
onnistumiseksi, kuten jo aiemmassa merkinnässä mainitsin, olennaiseen
keskittymisen yhteydessä.
Mutta no, kokeilen tässä vähän taas erilaista lähestymistapaa kuin aiemmin.
Useimmat kuviot ovat olleet jo suht pitkään selvillä, aloitimmehan me suunnittelun
jo joulukuussa. Niinpä olen pyrkinyt luomaan itselleni hermolepoa ja toisaalta
sellaista tyhjää mielitilaa, jotta esimerkiksi ohjaustyöskentely luonnistuisi
paremmin. Nyt sunnuntai-iltaa kohden kiire yltyy joka tapauksessa, joten ehkä
tämä on ollut ihan terveellistä.
Tapaan Säteen neljältä, tuolla on sen verran hyvä ilma että menemme ulos
harjoittelemaan glidecamin käyttöä. Ismo sanoi että kannattaa aikatauluttaa
glidecam-kuvat peräkkäin, koska tasapainottaminen ottaa aina oman aikansa. Otin
aikaa. Siitä että kamera on kiinni normaalissa jalustassa tasapainotettuun
glidecamiin... 3min 40sek. Tulin siihen tulokseen, että tämä ei ole asia jonka
takia kuvausjärjestystä on syytä muuttaa. Tasapainotus ei ole ihan oppikirjan
mukainen, koska vaakatasosta kamera palautuu alas noin sekunnissa ohjekirjan
mukaisen kahden sijaan ja tasapaino ei ole ehkä sataprosenttinen, mutta riittävä.
Kuvauspaikalle menen klo 20, sinne tulee myös Aleksi. Martti opastaa Aleksia
pianonsoiton saloihin. Aleksihan ei osaa itse soittaa pianoa, joten Martti toimii
käsistunttina niille kuville, joissa pianoa soitetaan oikeasti. Harjoittelemme
kappaletta, sen eri vaiheita ja muiden ruumiintoimintojen, eleiden yms. synkkaamista,
jotta ne olisi mahdollista leikata mahdollisimman saumattomasti musiikin tunnelmiin,
käänteisiin, sävelkulkuihin, huippukohtiin ja hiljaisuuksiin. Now that's poetic
alright. Pathetic?
Illalla saapuvat mökiltä myös vanhempani, isän kanssa lähdetään huomenaamulla
seitsemältä Tammerta kohti, noudetaan TTVO:lta valokamat. Sitten on sellainen
wide-lisäkehärdelli, kun Suomen Luontokuva Oy:n kanssa oli sovittu eräänlainen
järjestely, mutta olivatkin sitten lomalla eikä yhteys jostain syystä pelannut
suuntaan eikä toiseen. Yritämme ilmeisesti, jos vaan ehdimme, jonkunlaista
sijaisjärjestelyä PROAV:n kanssa. Takaisin Helsinkiin pitäisi saapua noin klo
12, sitten parin tunnin pystytys ja kuvausten aloitusajankohta on 14. Toivon
mukaan pysymme aikataulussa suurinpiirtein.
Puuh. Pitäisi nyt vaan osata listata kaikki asiat ja varmistaa että kaikki on
valmiina. Onhan tässä työnsarkaa!
11.7.2005
Jepu, maanantai ja työnimi Pianonsoittajan kuvausten ensimmäinen päivä
onnellisesti takanapäin. Aamulla noin klo 7 lähdettiin kohti tamBeretta
ajelemaan tänään isukin kanssa. Kun Tampereen PROAV:stä ei löytynyt
laajislisäkkeitä (Suomen Luontokuva Oy oli sellaiset meille lupaillut mutta
yhteydenpidossa tuli ongelmia ja siellä oltiin lomalla sitten meihin nähden
väärään aikaan jne), päätin että antaa olla ja tullaan toimeen ilmankin.
Jatkoimme TTVO:n lastauslaiturille, av-kioskin luokse, jossa valaisija Susan
jo odottelikin. TTVO:n käyneenä vanhana oppilaana hän oli vanhoja tuttuja ja
oikein mukavilta hepuilta vaikuttivat noin muutenkin. Helskatin hyvä homma,
kun tulevan oman koulun av-kioski tuo nyt siis on. :)
Vaka vanha 2,5kW todettiin liian isoksi kun roudausvälineenä oli henkilöauto
ja heltyivät siellä myöntämään meille Arrisun 1.2kW:n, joka on huomattavasti
pienempi, jopa varsin mukavan kokoinen. Minulle hyvin tuttukin lamppu
salkkariajoilta. Kata puolestaan oli käynyt aiemmin viikolla laittamassa
äänitarvikkeensa kuntoon, ne olivat boksissa odottamassa miksereineen,
piuhoineen ja puomeineen. Mikki itse kuitenkin puuttui. Hessu lähti etsimään,
mutta ei löytynyt. Edellinen lainaaja ei ollut palauttanut ajallaan ja toinen
vastaava oli myöskin jossain teillä tuntemattomilla. Jouduimme tyytymään
kompromissiin, astetta heikompaan mikkiin, mutta kyllä sekin varsin kelpo
kapistus oli, mitä ilmeisimmin.
Kun kaikki oli pakattu autoon, saimme ihmetykseksemme huomata, kuinka etevä
autonpakkaaja isäni tosiaan on. 1,2kW ballasteineen, standit, läjä pienempiä
lamppuja, äänikamat, sukot, 32:t ja keskukset oli pakattu autoon niin kolme
istumapaikkaa jäi jäljelle, niinpä Susan pääsi kyydissämme Helsinkiin
kuvauspaikalle. Excellent.
Matkalla tajusin, että otin TTVO:lta mukaan BNC:n (joka menee monitoriin)
kaveriksi vain koaksaalijohdon, jonka pää on urosmerkkinen. Tämähän ei sovi,
koska PDX10:ssä ei ole suoria RCA-lähtöjä vaan erillinen miniplugi josta
sitten lähtee yksi video- ja kaksi audiopiuhaa. Soitin Katalle ja pyysin
sitä käymään jonkun elektroniikkaliikkeen kautta ja tuomaan RCA-plugin,
jonka kumpikin pää on naarasmerkkinen. Kata lupasi hoitaa homman. Ja hoitikin.
Kataan voi luottaa!
Saavuttuamme kuvauspaikalle aika tarkalleen klo 12 eli aikataulun mukaisesti
paikalla olivat jo Paula ja Säde, toki Marttikin, mutta "sitä ei lasketa"!
Koska sattuu äijjä asumaan siinä. Paikalla oli jo sotkua ihan ns. olemassa,
tytöt siellä rekvisitoivat kilpaa. Maskeeraaja Emilia soitti ja kyseli että
missä täällä se kuvauspaikka oikein on. No ei missään, oli löytänyt
samannimisen kadun Vantaalta. Pyysin tulemaan Helsinkiin niin todennäköisyys
löytää perille on suurempi. Väärinkäsitysten summa tämäkin sattuma. Things
happen.
Soitin huoltomiehelle joka oli vilauksessa paikalla ja sitten ryhdyimme Susanin
kanssa selvittämään mistä rapusta 32-lähtö löytyy. Se oli viereisestä, kuten
arvelinkin, olimme onneksi varautuneet 20m piuhalla. Laitoimme kaiken
valmiiksi ja sitten tajusimme, että hei, 32-keskukseen ei tule sähköä. Miksi
ei? Koska pääkatkaisija pyörii ympäri. RIKKI!
Mikäs siinä sitten. Siirryimme sukoratkaisuun ja otimme kellarin 16A-lähdöstä
sähkön 1,2kW:lle (jos olisi ollut se 2.5kW niin ei olisi riittänyt, onni
onnettomuudessa). Nooh, uusi veto ja kaikki valmiiksi, naks, ja... lamppu ei
syty. Niinpä niin, lamppuun ei tule sähköä! Missä vika? Ei mitään hajua.
Tarkistetaan liitännät ja kaiken pitäisi olla kunnossa. Ei muuta kuin lamppua
tutkimaan. Se on jo korkeampaa matematiikkaa, annoin Susanin hoitaa. Se avasi
lampun ruuvit ja luukun, sanoi että "hmm", ruuvasi ruuvit takaisin kiinni ja
katso! Lamppu toimi. :) Ei vieläkään ole hajua, mikä siinä muka oli vialla.
Jotta kaikki ei menisi liian hyvin, mainittakoon vielä, että 1,2kW:n linssi
unohtui Tampereelle. Jouduimme siis porottamaan suorilta. Tässä yhteydessä
Aleksi, Kata ja Emiliakin ehtivät perille. Vielä oltiin aikataulussa. Mutta
mitäs sitten? Susan alkoi säätää lamppuja, Säde alkoi pystyttää kameraa, minä
viritin monitoripiuhoja, Kata tutki kameraa ja mikkiliitäntöjä, Paula
valmistautui kuvaussihteeröintiin, Aleksi viihdytti meitä samalla tunnelmallisella
taustamusiikilla.
Monitori ei ottanut toimiakseen. Kaiken pitäisi olla kunnossa, tarkastettiin
oikein porukalla. No, antaapa olla, Kata keksii että audiosäädöt on ihan päin
helvettiä. Ja olihan ne. Audiovalikoista löytyi "XLR SET" mutta se oli harmaa
eikä siihen päässyt käsiksi. Soitin Ismolle, sitten Oskulle, lopulta 118:n
kautta Sony Finlandiin ja sieltä vielä yhdistivät eteenpäin johonkin
huoltoliikkeeseen. "Onhan se xlr-systeemi varmasti hyvin kiinni kamerassa?"
"On on." "No sitten en tiedä mikä vika. Tässä vielä tällainen numero, siellä
pitäisi olla asiantuntija, soita sinne."
Sitten testasin, onko se XLR-systeemi oikeasti hyvin kiinni kamerassa.
Ja eihän se ollut. :D
Samaan aikaan Säde sanoi että HEUREKA! painettuaan nappia monitorissa, ja
yhtäkkiä kuva ilmestyi sinne. Ihmeellinen nappi. Kuvaukset päästiin aloittamaan.
Monenlaisia ongelmia käytiin läpi, mutta niistä selvittiin, ihme kyllä. :)
Susan todellakin osasi asiansa, olen hirmu tyytyväinen, valaistuksellisesti
kuvat onnistuivat minusta aivan mainiosti. Äänessä, nyt kun tarkistin, on
häikkää, ilmeisesti jotain vaimennusta ollut kameran säädöissä. Onneksi tänään
kuvatut kuvat ovat sellaisia, jotka ovat helposti foleylla paikattavissa
jälkikäteen. Huomenna on vasta repliikkejä (niin - molemmat ;) ).
Ja ja. Pidettiin lämpömittaria kuvauksissa. Hikoilin aika huolella, mutta eipä
ihme, enkä ollut ainoa - mitattiin parhaimmillaan 34 astetta, saattoi vähän
ylikin olla. Myöhästyimme lopulta aikataulusta, uskomatonta kyllä, vain noin
tunnin, ottaen huomioon että ylimääräiseen sähläykseen (siis kaluston
toimimattomuuden vuoksi sähläämiseen ja kaikkeen ns. turhaan) aikaa meni
varmaan vähintään 1,5h.
Aika hyvät lähtökohdat on huomiselle, tästä on hyvä jatkaa. Kaikki mitä piti
saada, saatiin kuvattua. Swell shit.
Kello tulee 02, on aika mennä tutimaan. Klo 11 alkaa, joten ehtii tässä vielä
uinua noin 8h. Huomenna on kuvauksissa 5kk lapsi, joka saattaa aiheuttaa
ongelmia. Toivotaan että ei. Ja Annenkin varsinainen kohtaus kuvataan, se
jännittävin päivä oikeastaan onpi huominen.
Lisää sitten, pitäisi aikataulun mukaan loppua 19 joten ehkä pääsen vähän
aiemmin kotiin dokumentoimaan päivän tapahtumat. Dokkarikameraa ei ole niin
jotenkin pitää taltioida, vaikka sitten näin tekstimuodossa. ;)
12.7.2005
Jeah. Toinenkin kuvauspäivä purkissa. Voiton puolella ollaan. Aika hella
sweet. Ja voin ihan hyvällä omatunnolla sanoa että pirun hyvää kuvaa tulee,
on ihan tullut hymyiltyä tänään!
Lähdin aamulla pyöräilemään kohti kuvauspaikkaa ja saavuttuani sinne Kata
istuskeli jo pihalla. Martti oli kuulemma suihkussa, joten ei haluttu
häiritä soittamalla ovikelloa. Pian muutkin tulivat paikalle, Martti
ulkoistui suihkusta ja pääsimme sisään. Susan alkoi kasata lamppuja.
Katan kanssa oltiin todettu että ekan päivän äänentaso oli oudon hiljainen,
joten sitä nostettiin tälle toiselle päivälle, jolloinka kriittisyys äänen
suhteen oli noususuhdanteinen, kun illalla olisi vuorossa leffan ainoat
repliikit. :)
1,2kW kaipasi jälleen huomiota, mutta Susan keksi lopulta missä vika oli,
jokin kohta lampun etuosan kiinnikkeissä oli löysä ja kontaktin uupuessa
ei suostunut syttymään. Korjaamisen jälkeen homma skulasi taas ja pääsimme
valaisemaan. Ensimmäinen kuva olikin aika laaja valon suhteen, siinä piti
näyttää kävely ikkunan luota kylpyhuoneen ovelle ja siitä edelleen pianon
luokse. Suunnittelimme kuvan paikalle aluksi glidecam-ajoa, mutta koska en
maanantaina oikein hallinnut glidecamin tasapainottamista, en halunnut
lähteä sille tielle koska keksin toisen ratkaisun: kuva alkaa pannauksella
oikealle pianistin mukana ja tilttaa sitten hieman ylös estämään hiukan
kameran suuntaan jatkavan pianistin kuvastaputoamista ja paljastaen
samalla seinällä korkeammalla olevan ylioppilaslakin sekä protuseppeleen.
Kylpyhuoneen ovessa taas roikkuu täysin punainen pyyhe. Hmm. Mitä tällä
haluamme sanoa?! Mielenkiintoista. :)
Teknistenkin hankaluuksien jälkeen kuva onnistui moitteettomasti. Etenkin
valaistuksellisesti laaja kulkeminen oli haastava juttu, kuten myös
taustalla oleva keittiö ja siitä näkyvä ikkuna. Päädyimme käyttämään
aiemmin toisessa ikkunassa ollutta verhoa kokonaan keittiönkin ikkunan
edessä. 1.2kW arrisun oli jo käytössä itse huoneeseen, joten veimme keittiön
ikkunan taakse normaalin 1kW:n puskemaan vähän lämmintä sisään, auringonvalo
kun oli kylmää ja siitä piti päästä eroon. Onnistuimme mielestäni kiitettävästi.
Keittiökuvat sinänsä onnistuivat myös oikein hyvin. Näin jälkikäteen materiaalia
tarkasteltuani jostain kumman syystä en ollut kuvatessa huomannut joissain kuvissa
kuvan ylälaidassa hyppivää mikin varjoa. Onneksi kuitenkin joka kuvasta on hyvät
sellaiset otot, joissa sitä ei kuitenkaan näy. Saatan silti päätyä pitkään laajaan
kuvaan. Se tuntuu jotenkin oikein potentiaaliselta ratkaisulta tässä elokuvassa.
Korostaa sitä hetkeä.
Ruokatunnin alkaminen tarkoitti käytännössä myös purkua ja siirtymistä toiseen
kuvauspaikkaamme, kuvaajamme Säteen luokse Pasilaan, jossa oli määrä kuvata
rappukohtaus. Valittu rappu osoittautui yllättävänkin toimivaksi ratkaisuksi,
Katakin innostui kun lattialla oli "lindströmejä", jotka kävivät täysin
äänimatoista. Tässä paikassa kun ainoat repliikit purkitetaan. Ryhdyimme
Susanin kanssa pohtimaan samalla valaisua ja sitä, mikä meininki rapussa on,
mitä sisältä näkyy, kontrastien eroa ja kaikenlaista. Se oli jännittävää,
koska tästä paikasta ei ollut etukäteen piirretty minkäänlaista
pohjapiirrustusta, ei ollut tietoa sähköstä, eikä oikein mistään. Minä olin
kuvaajan lisäksi ainoana nähnyt kuvauspaikan etukäteen. Mutta kovasti
tuntuivat kaikki siitä tykkäävän, hyvä niin.
Pian saapui paikalle ensimmäistä kertaa näissä kuvauksissa Anne Laitala, joka
esittää naapurin Teeaa. Perässä seurasivat myös 5kk vauvamme Samuel äitinsä ja
isänsä kanssa. Samuel esittää Teean vauvaa. Kyseessä on Samuelin ensimmäinen
elokuvarooli! "...and introducing..."! :)
Samuel osoittautui ideaaliksi tapaukseksi, mitä noin niin kuin yleensä vauvojen
käyttämiseen kuvauksissa tulee. Kovasti rauhallinen vesseli, lukuisista otoista
vain kaksi kertaa hänen takiaan piti otto keskeyttää. Two thumbs up! Anne
puolestaan hoiti roolinsa vahvasti, kuten aina. Katsoin ohjanneeni kumpaistakin
riittävästi jo harjoituksissa, joten päätin vaan antaa mennä. Ja kas kummaa,
oikea tunnelma löytyi kuin itsestään. Ainoa ohjeeni tässä kohtauksessa taisi
olla se, kun pyysin hidastamaan rytmiä. Katsoin silti hyväksi pointiksi sen,
että myös nopeampiakin ottoja taltioitiin nauhalle, sillä näiden yhdistelmästäkin
saattaa olla poimittavissa nerouden hedelmiä.
Still-kuvaajamme Iiris (niinpä tietty) ilmestyi jossain välissä paikalle ja
näpsi kuvia aina sen jälkeen kun kaikki kuvat suunnista oli kuvattu. Ikävä
kyllä hän joutui tekemään tämän kuumeen alaisena, taustalla lie liika riehuminen
Tangomarkkinoilla! Heh. ;) Iiris oli siellä *jossain* hommissa. En tällä
sektorilla pysynyt yhtään perässä, mutta käsittääkseni myös making of -kuvia
tuli talteen. Varsinaista dokumenttivideokameraahan meillä ei nyt tässä
valitettavasti ole ollut käytössä. Olisi kyllä ollut mukava olla dokumentoija
erikseen mutta minkäs teet. Tätä jonkunlaista tekstidokumentaatiota nyt
ainakin yritän epätoivoisesti pitää pystyssä. ;)
Purku! Ja kiitos Katariina, joka suuntasi tässä vaiheessa kotia kohti, seuraavana
aamuna kun oli vuorossa Barcelonaan lähtö. Kaikki ääntä vaativat kuvat olivat
purkissa, joten ei muuta kuin tervemenoa ja oikein nautinnollista, ansaittua
lomaa! Me jatkamme vielä.
Aleksin autolla Pasilaan roudatut kamat pakattiin takaisin samaiseen autoon
kuvausten päätyttyä ja lähdin Aleksin kanssa kahdestaan viemään kamat
takaisin pääasialliselle kuvauspaikallemme, jossa huomenna jatkamme kolmannen
ja viimeisen kuvauspäivän merkeissä. Täytyy nyt toivoa, että kaikki tarvittavat
kuvat saadaan purkkiin, jotta ei tarvitse tehdä kompromisseja leikkausvaiheessa.
Hyvältä näyttää tähän mennessä. It's easy to say that I'm very optimistic about
this project.
P.S. Olimme tänään ihan aikataulussa. :)
13.7.2005
As strange as it may sound, we're finished. :)
Eilen aamulla heräsin ennen kuin herätyskello soi. Niin tänäänkin.
Aloitusaika Käpylässä oli tänään 10:00 ja sinnepä suuntasin pyörälläni
vinhasti polkien. Muut olivat jo paikalla, sisällä, vaikka Martti oli
eilen luovuttanut avaimensa minulle. Kuinka tämä voi olla mahdollista?
Martti oli käynyt vanhempiensa luona hakemassa vara-avaimen. Ajatella.
Päivän ollessa jo kolmas ryhdyimme rakentamaan päivän ensimmäistä kuvaa
kokemuksen tuomalla varmuudella. 1,2kW ei ryppyillyt vaan käynnistyi iloisesti.
Ensimmäinen kuva oli miehen käveleminen ikkunan luota kylpyhuoneen ovelle ja
kääntyminen ympäri, katseen suuntaaminen taustalla olevaan, huoneistoa
hallitsevaan flyygeliin ja lopuksi vielä käveleminen sen luokse ja istahtaminen
soittamaan. Haastavaa meininkiä, mutta yhtä ehkä hieman liian pimeäksi jäänyttä
hetkeä huolimatta olimme valaisija Susanin kanssa oikein tyytyväisiä siihen,
mitä lopulta saimme aikaan.
Valaistuksellisesti suurin murheenkryynimme oli ulkoa puskeva sininen valo.
Kaikeksi onneksi aurinko ei paistanut kämppään päin missään vaiheessa päivää.
Aamulla huolestutti pienestä kulmasta lattiaan tuleva suoran auringon osuma,
jota ei saanut peitettyä. Flagit olisi muuten olleet aika jees juttu tässä
tuotannossa! Mutta noh. Ottaen huomioon että niitä ei ollut, selviydyimme
mielestäni muutenkin puutteellisen valaisukaluston kanssa ilmiömäisen hyvin.
Aplodit Susanille, jota on suurin kiittäminen (minun ja Paulan alkuperäisen) ja
Tuomas Korpi -nimisen concept artistimme visuaalisen suunnitelman upeasta
toteuttamisesta.
Suorat auringonosumat poistuivat ongelmaluettelosta kun muussa valosäädössä
meni sen verran aikaa että aurinko matkasi talon taakse. Tänään ensimmäisen
kerran, varmasti johtuen siitä, että kuvasimme nyt ikkunan suuntaan, oli
todellisen haasteen takana säilyttää jo luotu oranssin kellertävä
sävymaailmamme. Päädyimme liimaamaan fairylla CTO:ta ikkunaan, Susan oli
ottanut vähän sitä TTVO:lta mukaan kaikeksi onneksi. Rajallisesta määrästä
huolimatta selvisimme sinisyydestä säikähdyksellä. Liiallisen valon kanssa
sai myös tapella ja ratkaisuksi jäi ikkunan osittainen peittäminen ND:llä ja
lampun siirteleminen vähän kauemmaksi ja lähemmäksi ikkunan ulkopuolella
tilanteen vaatimalla tavalla.
Äänipuoli jätettiin tänään huomiotta ja otettiin yksinkertaisesti kameran
mikillä sisään, koska Katalla vika päivä oli eilen, tänä aamuna oli Kata
noussut Barcelonaan suuntaavaan lentokoneeseen ansaitulle lomalle.
Aikataulussa tämä oli huomioitu niin, että viimeiselle päivälle oli
jätetty sellaiset kuvat, joissa äänitys on "merkityksettömin" (niin
paljon kuin tällaista sanaa voi käyttää ilman että äänittäjältä saa
piiskaa (hmm, nothing bad there...?) - tarkoitan siis että jälkikäteen
tuotettavissa foleyna).
Tässä vaiheessa pitääkin muistaessa todeta, että se mistä tässä projektissa
olen erityisen ylpeä, on perinpohjaisen tarkka ja harkiten tehty aikataulu.
Missään vaiheessa ei tarvinnut hosua yhtään. Oli aikaa säätää, saatiin tehdä
kaikessa rauhassa, ihmetellä ja ottaa ylimääräisiäkin kuvia, ja silti
aikataulussa pysyttiin. Kuitenkaan mitään hidastelua ei ollut. Ruokatunnit
pidettiin normaalisti, paitsi tiistaina, jolloin oli kiire toiseen
kuvauspaikkaan. Se oli huomattava etu, koska ryhmän jäsenet saivat paitsi
sapuskaa suuhunsa, myös aikaa rentoutua, jutella niitä näitä ja
vilvoitellakin vähän. Kuvauspaikan lämpötila vaihteli kuvauspäivien aikana
skaalalla 29-35 astetta. Mutta palatakseni aikatauluun, ekana päivänä
myöhästyttiin tunti, tokana oltiin 40min etuajassa ja viimeisenä lopetettiin
aika tarkkaan aikataulun mukaisesti.
Jatkoimme elokuvan ensimmäisellä kuvalla. Koska halusin rajata Aleksin
katsomaan ikkunasta ulos niin että Aleksi on kultaisessa leikkauksessa
vasemmalla ja ikkuna näkyy oikealla, jouduin pettymään kun kävi ilmiselväksi,
että ikkunaa ei kuitenkaan voi näyttää väärän värisen valon takia. Sitten kävin
vähän kuvakäsistä läpi ja sain hyvän idean, jolla perustelin itselleni
ratkaisun, johon sitten päädyin - hyvin tiiviin kuvan. Perustelu oli sellainen,
että elokuvan laajin kuva on viimeinen. Syntyy siis hauska kontrasti, kun
aloitamme hyvinkin tiiviistä kuvasta.
Otimme muutamia vaihtoehtoja kaikista kuvista. Paulaa häiritsi Aleksin
onnellisuuden ilmaiseminen konkreettisesti hymyilemällä ja tämä oli asia johon
minäkin puutuin, mutta halusin samalla kuitenkin säilyttää kummatkin vaihtoehdot,
koska kuvittelen että paras lopputulos voisi löytyä näitä kahta yhdistelmällä.
Siksi sanoin Aleksille aina välillä sen jälkeen kun pari normaalia (ohjaamatonta,
Aleksista itsestä automaattisesti lähtevää) ottoa oli takana, että nyt otetaan
sitten pudotettu versio. Sanoin laajemmissakin kuvissa, että kuva on nyt niin
tiivis että pieninkin hymyn häivähdys näyttää isolta virneeltä. Aleksi ymmärsi
ja otimme. Tämän jälkeen Paulallakaan ei ollut enää valittamista. Sitä en
kertonut missään vaiheessa, että hain tarkoituksella lähes jokaisesta tilanteesta
kahta eri vaihtoehtoa. En tiedä, olisiko se muuttanut mitään, ainakaan parempaan
suuntaan, jos olisin kertonut. Tarvitseeko näyttelijän tietää? Tässä yhteydessä
minusta ainakin tuntui, että ei.
Huomasin kokeilevani tässä sellaista tyyliä, että varsinaiset ohjaukselliset
näkemykseni olin kertonut harjoituksissa ja kuvauspaikalla kuvasimme siinä
vaiheessa kun tekniikka oli valmista, kuva näytti hyvältä. Sanoin vaan että
nyt on tämä kuva ja tässä tapahtuu tämä, tiedäthän missä mennään. Ja sitten
kuvattiin. Useimmiten paras otto syntyi ilman lisäohjeita ja vain harvoin ne
olivat ehdottomasti tarpeellisia. Toisaalta, koska haettu tunne oli rakkaus
(tyttöystävää, pianoa, kahvia, aamua ja elämää itseään kohtaan), kotoisa
olotila edellytti mielestäni sitä, etten hirveästi puuttunut asioihin, vaan
annoin Aleksin tehdä niin kuin hän tahtoi. Vain jos esitys selkeästi irtosi
omasta näkemyksestäni, annoin parannusehdotuksia.
Anne, Samuel vanhempineen ja Iiris saapuivat illemmalla paikalle, kun oli
viimeisen kuvan aika. Olimme vertailleet monitorista ensimmäisenä päivänä
suurin piirtein samaan suuntaan kuvattua pianonsoittokuvaa ja valaisseet
tilaa jo toista tuntia viimeistä kuvaa varten, ja minimaalinen kompromissiratkaisu
jouduttiin tekemään, mutta lopputulos on kyllä minusta siitäkin huolimatta mainio.
Pelkäsin koko ajan että niin laajaa kuvaa huoneesta ei olisi mahdollista valaista.
Vielä enemmän taisi pelätä Susan, mutta ihmeen kaupalla ja pieniin onkaloihin
valoja tunkemalla siitäkin haaveesta tuli kuitenkin totta. Ja se kuva, voin
sanoa, antaa elokuvalle todella paljon.
Samuel oli ihana, tosin viimeisen kuvan toista versiota emme pystyneet
enää purkittamaan, kun ilmeisesti kuumuus sai vauvan tuntemaan olonsa muuta
kuin mukavaksi, ja itkua ja potkimista ei voinut estää. Tämä ei tietenkään
sopinut elokuvaan, koska kuten repliikki kuuluu, "Tomi rauhoittui ensimmäisen
kerran koko yönä." Ei ihan olisi yhteneväinen seikka! Mutta silti, hyväkin
versio saatiin purkkiin.
Lopuksi otimme vielä still-kuvia viimeisestä asetelmasta sekä kuvausryhmästä.
Toivottavasti niistä tuli hyviä. :) Sanoimme Aleksille ja muille kiitos ja
aloitimme purkamisen. Kamat jäivät vielä sinne, huomenna isä tulee aamulla
ja lähdemme kuljettamaan lastia takaisin kohti Tammerta ja TTVO:ta, tulevaa
tyyssijaani. Hih.
Kun kaikki oli valmista, Susan lähti takaisin Tampereelle, Paula puolestaan
isovanhempiensa luo Kemiin. Kata jo eilen Barcelonaan. Martti lähti ostamaan
limua. No, minä lähden huomenna mökille. Maisemanvaihdos tehnee terää tämän
projektin jälkeen. :)
Mitä tässä enää voisi sanoa?
Soita minulle ennen kuin maailma räjähtää.
Sanotaan toisillemme hei.
22.8.2005
Piti aloittaa Pianonsoittajan leikkaus jo maanantaina, mutta laiskottelin
(ja katselin tosiaan gåteja) ja vasta tänään siirsin matskut koneelle.
Mutta eipä silti, olin muutoinkin ahkera ja jonkunlainen yhteen koottu
kokonaisuus leffasta onkin jo valmis. :) Paljon on vielä tekemistä
leikkauksessakin ja äänessä sitten ihan hirveästi. Katalle työnsarkaa.
Sweet Kata. <3
14.9.2005 - retrospektiivinen selostus jälkituotannosta
Äänitimme Sibeliusakatemiassa työnimi Pianonsoittajan pianonsoiton,
paikalla olivat pianisti Martti, äänisuunnittelija-äänittäjä Kata ja minä.
Äänitimme nelikanavaisesti, kaikki meni hyvin ja tuli kaunista jälkeä. Tämä
elokuun puolella. Viikonloppu 3.-4.9. oli puolestaan varattu äänen jälkitöihin
ja lopulliseen miksaukseen.
Vuokrasimme mac-pohjaisen ProTools-äänityötilan uudelta koulultani TTVO:lta
projektin käyttöön kyseiseksi viikonlopuksi. Kata saapui lauantaina klo 12 ja
ryhdyimme hommiin. Katsoimme pariin otteeseen elokuvan läpi. Kerroin, mitä
mihinkin halusin, Kata kirjasi ylös. Sen jälkeen keskustelimme huomautuksistani
ja Katalla oli omia ideoita, joita syntyi myös lennossa molemmin puolin. Katahan
on valmistunut koulusta kaksi vuotta sitten, eli jotkut asiat olivat sittemmin
muuttuneet. Kun puolentoista-parin tunnin jälkeen kaikki oli selvää, Kata
ehdotti että jäisi työstämään eteenpäin itsenäisesti ja ilmoittaisi minulle
illemmalla kun voisin palata foley-äänten tekemisen merkeissä. Tämähän minulle
sopi.
Illemmalla tuli kyllä viesti, mutta se oli vain ilmoitus jossa Kata kertoi että
suunnitelmiin on tullut muutos; tehdään foleyt vasta seuraavana päivänä,
puuhastelua kuulemma riittää tarpeeksi muutenkin tälle päivälle. Mikäs
siinä, ajattelin - Katahan tietää paremmin miten aika pitää jakaa jotta
se riittää. Ilmoitin Sannalle [tätä nykyä tyttöystäväni]
että ilta on vapaa ja lähdin luokseen. Siellä menikin sitten sen verran
myöhään ettei busseja enää mennyt (Treen bussiliikenne ei kyllä ole paras
kaverini öiseen aikaan, busseja menee Keskustorilta tänne Jankaan tunnin
välein ja kahden-neljän välillä ei ollenkaan, Sanna kun taas asustaa
Härmälän perukoilla, siellä tilanne on vielä huonompi), eli sielläpä
sitten yön yli. Aamulla lähdin sitten kotiin ja pikaisen suihkun kautta
takaisin matkaan ja kohti koulua, jossa Kata jo odotti. Kulkukorttejahan
meillä oli vain yksi - minun kappaleeni, joka oli Katalla lainassa viikonlopun ajan.
Sjebulish. Aloimme tehdä foley-ääniä. Vaatteiden kahinoita kävellessä, paljaiden
jalkojen askelia puulattialla, hengitysääniä, pianotuolin narinaa ja kaikkea
mahdollista, unohtamatta tietenkään kahvinkeitintä. Kata asetti mikrofonin
paikoilleen ja minä toimin testikappaleena kun Kata kävi säätämässä tasot,
sitten vaihdoimme paikkaa - minä menin painamaan record-playta joka paitsi
alkoi äänittää myös lähti pyörittämään määritellystä kohdasta elokuvan kuvaa.
Kata toimi foley artistina tuottaen tarvittavat äänet reaaliajassa. Ottoja
tuli luonnollisesti useampia, koska tällainen synkkaus on melko haastavaa.
Kun foleyt oli äänitetty ja suurin piirtein isketty paikoilleen softassa,
päätimme lähteä alakertaan äänikirjastoon. Kuinkas sitten kävikään,
äänikirjaston kone oli jumissa, näppis ja hiiri eivät reagoineet eikä buuttauskaan
auttanut asiaa. Tässä vaiheessa kiire alkoi painaa päälle, kello oli vähän yli
viisi kun Katan oli tarkoitus lähteä seitsemän junalla takaisin kohti Helsinkiä,
jossa seuraavana aamuna aikaisin alkaisivat Salkkariporukalla tehtävän uuden
tv-sarjan pilotin kuvaukset. Jos oikein muistan niin edessä oli joku 15-tuntinen
työpäivä, eli edeltävänä yönä uni olisi ihan kiva juttu. Äänien asettelu oli
kuitenkin vielä aika hakoteillä, äänikirjaston toimimattomuuden takia meiltä
puuttui paljon äänimateriaalia, jopa kriittisiä ääniä kuten ovikello. Tämän
lisäksi lopullinen miksaus oli vielä kokonaan tekemättä ja aikaa kaksi tuntia.
Huono yhtälö.
Siirsimme Katan lähtöä pari tuntia yhdeksän junaan, johon hän juuri ja juuri ehti.
Teimme raakaversion, jossa kaikki oli ikään kuin kohdillaan, mutta mitään tasoja
ei vielä oltu säädetty puhumattakaan tarkemmasta huolittelusta; kaikki oli "sinne
päin". Järkeilimme että lähettäisin kun lähettäisinkin elokuvan Kettupäiville
keskeneräisenä ja sitten tavalla tai toisella toteuttaisimme elokuvan valmiiksi
ennen kuin itse esityskopio tulee jättää (olettaen että käy niin hyvä tuuri että
elokuvamme valitaan tapahtumassa näytettäväksi).
Tämä kaikki paljastui kuitenkin onneksi tarpeettomaksi pohdinnaksi, sillä koulun
4.vuosikurssilainen Jussi Honka tarjoutui ystävällisesti auttamaan asiassa ja
tekemään lopullisen miksauksen. Tila oli muutenkin varattu hänelle koko
seuraavaksi viikoksi, eikä työstettävään projektiin menisi koko aikaa.
Sovimme siis keskenämme ajan seuraavalle keskiviikkolle illalla klo 20. Tällöin
kohtasimme paikan päällä ja minä seurasin ja kommentoin kun Jussi teki työt.
Yhteistyö pelasi hienosti ja puuhastelu oli hauskaa. Jussilta tuli paikoin
kritiikkiä, lähinnä äänen suhteen, ja pyrin ottamaan sen mahdollisimman
tuorein silmin huomioon. Osalle ehdotuksista annoin siunaukseni, muut hylkäsin.
Ja Jussi teki työtä käskettyä. Hyvää työtä tekikin!
Ja niinpä elokuva ehti postiin perjantaina 9.9. deadlinen ollessa maanantai
12.9. Kettupäivät, here we come! Hope ya let us in.
